Puolivälissä matkalla iäisyyteen

Emme koskaan tule valmiiksi. Kehittyminen jatkuu koko ajan. Aina tulee uusia haasteita. Olemme aina vain puolivälissä matkalla iäisyyteen. Pääsemättä koskaan perille. Siinä se. Ei muuta.

Turhauttaako?

Kyllä. Välillä tekisi mieli tosissaan heittää hanskat tiskiin ja huutaa. Että eikö mikään riitä? Vieläkö pitää kasvaa ja kehittyä ja kohdata kipupisteitään ja uskaltaa aina vaan enemmän ja enemmän? Pitääkö vieläkin olla epämukavuusalueella ja yrittää sulautua seinään, ja tajuta, että seinä on valkoinen, ja itse punainen häpeästä. Sitten pitäisi vielä yrittää ymmärtää itseään ja kaikkia, jotka seilaavat samassa veneessä.

Tuntuu, että välillä tuo vene keikahtelee aalloissa vähän liikaa, ja alkaa oksettaa.

Olisi kiva vaan nauttia seisovanpöydän antimista ja sen jälkeen loikoilla loistoristeilijän mukavuusalueen porealtaassa ja ihailla täydellisen miesystävän märkää vartaloa, joka ei ollenkaan laukaise itsessä omia heikkouksia ja kohdattavia kehityskohtia, vaan ihan jotain muuta.

Risteilyisäntä on varmaan, itseään huvittaakseen suunnitellut virkistysalueet, muotoaan muuttaviksi yksilöstä riippuen. Voi olla jopa, että toisen mukavuusalueen poreallas, onkin toisen epämukavuusalue; kaikki kun eivät pidä miehistä, vedestä tai varpaista. Joissakin kyseiset asiat saattavat herättää jopa kauhua.

Näennäisesti samalla alueella ollessamme, toisella soi päässä varoitussignaalit, toisella taivaallinen tanssiorkesteri ja kolmas on lamaantunut kauhusta, ja on menettänyt shokissa osan aisteistaan. Ja koska on sosiaalisesti epäasiallista näyttää pelkoaan tai epämukavuuttaan, näytämme päällisin puolin kaikki samalta. Yhdestä tosin näkee melko pitkälle, hänen epämukavan ja epävarman olonsa. Se olen minä. Seison nurkassa punaisena ja esitän seinää.

Jossain vaiheessa veneen jatkuva keinuminen vaan alkaa ärsyttää. Ja nyt on se hetki. Olisi kiva pikku hetken tuntea seisovansa tasaisella maalla turvallisesti, ilman, että tarvitsee ennakoida minne päin kallistuu seuraavaksi.

Joo joo. Täällä minä veneen kannella huutelen omia suhteellisia ongelmiani ja kiukuttelen. Mutta kun ärsyttää. Ärsyttää olla se punanaama. Ihan alkaa tuntua siltä, että maailmankaikkeus vittuilisi. Yritän tässä kaikkeni edetä omilla pienillä askelillani elämässäni ja kehittyä niin helvetisti ja sitten yht’äkkiä huomaan seisovani ihmisryhmässä naama punaisena. Miksi tämä ongelma tuli takaisin nyt? Eikö punastumisen olisi voinut jättää teini-ikään? Pitääkö sen tulla kiusaamaan vielä reilusti kolmekymppisenä? Onko mitään häpeällisempää, kuin kokea häpeää niin, että muutkin sen huomaavat, ja yleensä vielä täysin mitättömästä asiasta? Vielä nolompaa on, ettei sille oikeastaan edes ole syytä, muuta kuin se, että sattui avaamaan suunsa ja osallistui keskusteluun.

 On tosi noloa olla nolosteleva aikuinen.

Tilanne  on siis ilmeisesti se, että häpeän omaa häpeääni. Huoh.

Eikai tässä nyt auta muu, kuin kantaa oma epävarmuutensa ja häpeänsä kunnialla, ja kiiruhtaa epämukavuusalueelle juoksujalkaa. Ehkä muut ajattelevat, että olen punainen kaikesta juoksemisesta. Tai sitten vaan jatkan tyynen rauhallisesti asiaani, ja olen kuin en olisikaan. Jos tarpeeksi uskottelen itselleni, etten ole punainen, niin ehkä muutkin uskovat saman valheen. Ainakin ne ehkä ovat juonessa mukana, ja korrektisti eivät muka huomaa. Täytyy vaan toivoa, ettei joukossa ole sitä idioottia, jolla on pakottava tarve ilmoittaa muille kovaan ääneen jonkun punastumisesta. - Ja jos on, niin ainahan sen voi heittää laivasta.

No niin. Risteily jatkukoon. Kohti tyyntä tai myrskyä. Kunnialla omien epävarmuuksiemme kanssa. Sillä, kun yhden selättää, on seuraava jo odottamassa vuoroaan nurkan takana. Toivotetaan ne kaikki siis tervetulleiksi mukaan matkallemme. Sillä olisi kai epäkohtelista kieltäytyä matkaseurasta.

Olemme onnellisesti puolivälissä matkalla iäisyyteen.

Rakkaudella Minna

Vain itsesi heijastuksia

Olen monesti elämässäni huomannut, että vedän puoleeni flegmaattisia ja negatiivisia ihmisiä. Ja joka kerta tämäntyyppisen ihmisen elämänilottomassa seurassa miettinyt, että miksi? Olen tullut siihen tulokseen, että joko he ovat niin sanottuja energiavampyyreita, jotka imevät minusta omaa ihanaa positiivista elämänvoimaani, tai sitten olen itsekin ikävä ja negatiivinen tyyppi.

Useinhan on niin, että jos syytämme toista jostain, tuo sama ongelma löytyy itsestämmekin, ongelma saattaa olla vain niin piilossa, ettemme itse sitä edes tajua. Vuosia olen yrittänyt harjoittaa positiivista ajattelua ja asioiden kääntämistä negatiivisistä positiivisiksi, ja tietoisesti pyrkinyt lopettamaan valittamisen. Ennen valitin hyvin usein, varsinkin tilanteissa, joissa en keksinyt puhuttavaa. Valittaminen oli jotenkin helppo ja normaali tapa pitää yllä keskustelua. Ainoa vain, että se vei voimiani, ja on muutenkin typerää.

Valittaminen tyhjentää energiaa, kun taas esimerkiksi kiitollisuus lisää sitä. Voit tehdä testin oikeassa elämässä ja tarkkailla, miltä olo tuntuu keskustelun jälkeen, jolloin olet yhdessä jonkun kanssa valittanut jostain ja toisaalta keskustelun jälkeen, jolloin olet kiitollisuudella hehkuttanut jotain asiaa. Eron pitäisi olla aika selvä. Mutta älä erehdy luulemaan, sitä voimakasta hurmostilaa, joka oikein kunnon valittamisesta tulee, energian voimistumiseksi; se on vain sisäinen uhripuolesi, joka hurraa epätoivoissaan.

Olen jo aika hyvä siinä etten valita. Paitsi ikäväkseni olen huomannut aloitettuani yliopisto-opintoni, että jokin vanha valittajarakenne on kytkeytynyt päälle.ja huomaan valittavani usein. Toki opintojen alussa on ollut haastavia juttuja ja olen ollut väsyneempi, jolloin on alttiimpi negatiivisuudelle, mutta koska negatiivisuus vain lisää negatiivisuutta, ja on melko kivinen tie, en haluaisi jatkaa tuolla tiellä pidemmälle. Lisäksi huomasin ympäristöni olevan melko negatiivinen. Uudet ihmiset, joiden kanssa vietin aikaani yliopistolla olivat alttiita valittamaan.

Valittaminen luo yhteishenkeä ja yhteishenkeä tietenkin tarvitaan, kun ollaan aloittamassa uusia opintoja ja uutta elämää, mutta halusinko itse kuulua mukaan yhteishenkeen, jossa valittaminen ja negatiivisuus oli yhteenliimaava energia? Vastaus lienee melko selvä.

Mutta jos palataan otsikkoon ”Vain itsesi heijastuksia” ja mitä sillä haluan sanoa, on asia pakko kääntää toisin päin. Olenko muka ilman omaa syytäni ajautunut negatiiviseen ilmapiiriin vai vetääkö jokin osa minussa negativisuutta puoleensa? Väitän, että elämämme on vain oman itsemme heijastusta ympäristöstämme, jolloin on kai myönnettävä, että sisältäni löytyy siis aktiivinen valittaja.

En voi syyttää muita ihmisiä olosuhteista joissa itse elän. Ja ehkä onkin niin, että olen tiedostamattani kääntänyt selkäni joukolle positiivisia ja elämäniloisia ihmisiä ja halunnut nähdä vain negatiivisuutta, sillä jokin osa minusta tuntee olonsa turvallisemmaksi uhrimentaliteetissa. Sillä sitähän valittaminen on, uhriutumista. Kun olen uhri, ei tarvitse ottaa vastuuta. Valittaminen on helppoa. Vaikeampaa on hyväksyä asiat sellaisenaan ja kääntää ne voitoksi.

Luulen, että opintojen alettua minussa aktivoitui vanha lapsellinen ajatusmalli peruskoulu- ja lukioajoilta. Tuolloinhan ajatteli, että opettajat ja jopa itse oppiminen ovat vihollisia, joita vastaan täytyy taistella viimeiseen luvattomaan poissaoloon asti.

Lukiossa olin se takapenkin nuokkuja, joka vain odotti tunnin loppumista. Ja järkytyksekseni huomasin yliopistollakin istuvani takapenkissä ja ärsyyntyväni etupenkin “laudatur-oppilaiden” nokkelista vastauksista. Pelkästään heidän innokkaat ja napakat viittausasentonsa saivat oman ärsytystasoni nousemaan ja painauduin taaemmas penkissäni. Ja, jos joskus uskaltauduin viittaamaan itse ja vastaamaan, lehahdin punaiseksi. Mitä helvettiä? En ole enää kahdeksantoista vaan kolmekymmentäviisi, ja luulin jo päässeeni eroon punastelusta ja pahimmasta epävarmuudestani ihmisenä, mutta ilmeisesti yliopisto laukaisi päälle negatiivisen uhriopiskelijapunastelijajännittäjän. Huh.

Ilmeisesti näiltä ajoilta oli sisääni jäänyt osia, jotka eivät olleet ns. parantuneet. Tai voisihan tästä tehdä johtopäätösen, että yliopisto on vain kamala jatkumo lukiolle ja syyttää tästä sitä suurta nuorta joukkoa, jotka ovat suoraan lukiosta tai välivuosien jälkeen yliopistolle tulleet, mutta enemmän uskon oman kokemukseni johtuvan juuri siitä, että heijastin vain ympärilleni sitä, mitä sisälläni edelleen oli. Voisin tietenkin jatkaa etupenkin oppilaiden kyräilyä ja valita paikkani luentosalin takaosasta, ja saada siitä kieroutunutta mielihyvää.

Tai sitten keskityn vain itseeni ja omiin päämääriini, verteilematta itseäni muihin. Eikö se olisi aikuismaista ja kypsää?

Kolmekymmentäviisivuotias sisälläni näyttää aikuismaisesti peukkua ja hymyilee positiivisesti. Kahdeksantoistavuotias lukiolainen näyttää edelleen keskaria etupenkkiläisille ja on ihan just lähössä röökille.

Rakkaudella Minna

Solmukohta - Ongelma vai avain onneen?

Kirjoitan nyt aiheesta joka on jokaiselle kirjoittajalle tuttu. Kirjoitan siitä kun ei tiedä mistä kirjoittaa. Jep. Olen siis pahasti jumissa. En todellakaan tiedä mitä haluaisin sanoa sillä kaikki mitä yritän, tuntuu väkinäiseltä ja teennäiseltä.

Tunne on kauhea. Sillä haluan kirjoittaa. Ja teknisesti osaan tietenkin kirjoittaa. Osaan muodostaa lauseita, mutta ongelma on, etten tiedä millä sanoilla täyttää nuo lauseet. Mikään ajatus ei tunnu tarpeeksi hyvältä muodostaakseen lauseen.

Jostain olen muistaakseni lukenut että jos on aihe josta ei jostain syystä kykene kirjoittamaaan, silloin siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Mutta koska tällä hetkellä tuntuu etten pysty kirjoittamaan mistään käännyn kokeneemman puoleen ja pysähdyn miettimään seuraavaa lausetta.

”Uskon että luovuus lähtee aina ristiriidasta.” Laila Hirvissaari

No, ristiriita ainakin löytyy. - Halu kirjoittaa mutta ei tiedä mistä. Hirvisaaren ajatuksella tästä pitäisi syntyä jotain luovaa. Luotan siis siihen ja jatkan.

En tiedä mistä suunnasta ongelmaa tai aihetta lähestyisin. Väkisin riuhtominen harvoin avaa solmua, vaan saa sen entistä tiukempaan. Mutta on selvää että solmun kanssa oleminen on haastavaa. Solmua on vaikea hyväksyä. Alkaa turhauttaa ja turhautuminen lisää kierroksia. Ja äkkiäkös sitä löytää itsensä riuhtomasta väkisin. Taas.

Mutta mitä haluan sanoa tällä tekstillä? Ehkä sen että on ok olla solmussa.

Lopulta ihminen kuuitenkin kaipaa solmuja, haasteita elämäänsä, ongelmia rarkottavakseen. Miksi muuten olisi sudokuja, murhamysteereitä tai pakohuoneita. Haasteet pitävät hereillä. Mutta jotta selviää haasteista ilman suurempaa stressiä tai draamaa kannattaa yrittää olla samaan aikaan oman elämänsä Poirot ja sisäiselle rauhalle omistautunut erakkomunkki.

Ehkä kyse on myös asenteesta. Suhtaudutko haasteisiin ongelmina vai mahdollisuuksina. Monet omat haasteeni voisin mielihyvin rytätä ja tunkea roskakoriin, mutta sitten on niitä joiden avulla pääsinkin johonkin mihin en olisi päässyt ilman tuota haastetta. Yritän ajatella mahdollisimman nopeasti haasteen kohdatessani että mitä hyvää tästä mahdollisesti voisi kehittyä. Aina silloin Poirot ja erakkomunkki myhäilevät vieressäni. Joskus kun en jaksa olla positiivinen, käännän heille selkäni ja murjotan.

Kirjoituskurssilla kirjoitusjumini näyttäytyi niin että lopulta pääädyin kirjoittamaan pelosta joka estää kirjoittamisen, sillä pelkoahan writers block on. Onnistuin kääntämään haasteen mahdollisuudeksi, ja vaikkei teksti olisikaan huippukamaa, ainakin selätin pelkoni ja onnistuin saamaan paperille sanoja.

Lähiaikoina olen kirjoittanut satuja (sen minkä olen kirjoitusjumiltani kyennyt). Välillä tuntuu että on helpompi sanoa asiansa vertauskuvan kautta. Jotkin asiat ovat niin suuria että sanat tuntuvat latistavan alkuperäisen tunteen. Mutta joskus tuon tunteen saa kesytettyä toiseen muotoon. Ehkä juuri siksi olen kirjoittanut satuja. Kun teksti on sadun muodossa, on helpompi häivyttää itsensä näkymättömäksi, oman tavallisen ihmishahmonsa, ja antaa jonkin vähän taianomaisemman päästä ääneen.

Tarvitsemme arkeemme mysteereitä ja taikaa.

Mutta paremman puutteessa riittää sudoku ja saunatonttu.

Rakkaudella Minna

Satu merenneidosta & teekupista

Olipa kerran vaahtova meri ja meren kimalluksessa kaukaa horisontista saapui laiva. Korkealla laivan mastossa, tähystäjän paikalla oli merimies ja merimiehen karkeissa käsissä pieni ja siro kultakoristeinen teekuppi. Mutta kävipä niin ikävästi että suuren aallon saapuessa ja kohdatessa laivan kanssa, laiva heilahti ja kuppi tipahti miehen kourista kimmeltävään mereen.

Kultakoristeinen kuppi vajosi meren syvyyteen ja korkealta mastosta merimies katseli kuppinsa katoavaisuutta.

Mutta olipa tuon meren aalloissa myös muutakin kuin vajoava kuppi. Meren pohjattomissa aalloissa ui merenneito, jonka kultaiset hiukset aaltoilivat hänen ympärillään tämän uidessa kilpaa kalojen kanssa. Kilpauinnin kuitenkin keskeytti tuo siro kuppi, joka kopsahti merenneitoa otsaan.

Hämmästyneenä merenneito tarttui kuppiin, siveli hennosti kupin siroa reunaa ja käänteli kuppia kädessään niin että auringonsäteet osuivat kultakoristeisiin, saaden ne kimmeltämään yhtä upeasti kuin kimmelsivät merenneidon pyrstösuomutkin.

Merenneito tiesi mikä kuppi oli, olihan hän nähnyt monta laivaa seilaavan meressä, ja katsellut aalloista mitä miehet kannella tekivät.

Kuppi piti täyttää. Mutta kuinka kupin saisi täyteen? Sitä merenneito ei teinnyt.Hän katseli kuppia kädessään ja kyseli kaloilta mitä ne kupilla tekisivät, mutta kalat vain kutittelivat pyrstöillään merenneitoa ja uivat pois. Merenneito päätti uida viisaan merenpyörteen luo ja kysyä tältä apua.

Hän saapui pyörteen äärelle ja huusi kysymyksensä kovaan ääneen ja yritti olla varovainen, sillä Merenpyörteeseen saattoi hukkua ääni ja pahimmillaan elämä.

”Oi viisas Merenpyörre, miten saisin kuppini täytettyä? Autathan minua. Pyydän.” Merenneito huusi.

Merenpyörre vain kohisi, eikä vastannut merenneidon kysymykseen.

Kuppi kädessään merenneito päätti lähteä kysymään neuvoa meren vanhimmalta kilpikonnalta. Hän osaisi varmasti auttaa. Merenneito ui ja ui, kunnes saapui kilpikonnalaguuniin. Meren vanhin Kilpikonna nuokkui aalloissa, eikä merenneito olisi halunnut häiritä vanhusta, mutta kaikeksi onneksi kilpikonna alkoikin puhua.

”On olemassa saari.” kilipkonna sanoi silmät kiinni. ”Saaren sisällä on kristalliluola. Sinun täytyy päästä saaren luo ja uida luolaan. Kristalliluola kertoo vastauksen kysymykseesi. Minä en voi auttaa enempää. Jos haluat löytää vastauksen, lähde matkaan ja ui pohjoiseen niin kauan kunnes saari tulee vastaan.”

Merenneito lähti viipymättä matkaan. Hän ui ja ui kunnes aurinko painui länteen ja meri muuttui mustaksi. Merenneito suunnisti tähtien mukaan ja ui niin kauan kunnes näki edessään saaren. Saaren kallioisessa seinämässä oli onkalo johon aallot löivät. Merenneito ui mustaan onkaloon ja eteenpäin luolan kiemurtelevaa  käytävää. Luolan pimeydessä kuppi miltei tippui merenneidon käsistä, ja pimeys alkoi pelottaa  häntä. Mutta juuri kun merenneito oli aikeissa kääntyä ja lähteä pois synkkyydestä, alkoi edessäpäin näkyä valoa.

Kapea käytävä leveni suureksi luolaksi, ja tuo luola oli kauneinta mitä merenneito oli koskaan nähnyt. Luola loisti valoa, ja tuhannet kristallit luolan katossa hohtivat ja kimalsivat, ja vedenpinta heijasti jokaisen kristallin sädehtivän tuikkeen. Merenneito nousi vedestä keskellä luolaa ja istuutui kivelle katselemaan kristalleja. Hän asetti kupin viereensä kivelle. Mereneneito oli niin mykistynyt luolan kauneudesta että unohti kokonaan syyn miksi oli luolaan saapunut.

Katosta tipahteli vesipisaroita, jotka veteen pudotessaan muodostivat laajenavia ympyröitä vedenpintaan. Merenneito kuunteli pisaroiden tippumista silmät kiinni ja hetken päästä nukahti kivelle pienen kuppinsa viereen. Herätessään ja avatesssaan silmänsä merenneito muisti miksi oli luolaan saapunut ja katsahti kuppiin.

Kuppi oli täyttynyt.

Merenneito oli hämmästynty eikä ymmärtänyt kuinka se oli mahdollista. Mutta samassa katosta tippui vesipisara, joka tippui suoraan kuppiin ja sai sen vuotamaan ylitse reunojen. Silloin merenneito ymmärsi. Vesi joka tippui luolan kristalleista oli samaa vettä jota oli merimiehen teessä, samaa vettä joka velloi meren aaltoina, pisaroina pilvissä ja jäänä korkeimman vuoren huipulla. 

Jälleen yksi pisara tipahti kuppiin ja kuppi kaatui nurin. Vesi valui kupista ja kuppi oli jälleen tyhjä.

Merenneito ajatteli ettei sillä sittenkään ollut väliä, oliko kuppi täynnä vai tyhjä, puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Sillä oikeastaan kupissa oli koko ajan jotain. - Välillä kuppi oli täynnä vettä ja välillä täynnä ilmaa. Välillä kuppissa oli auringonsäteitä ja toisinaan kupin pohjalla väreili pimeys. Oli kupissa mitä tahansa, kaikelle oli syynsä ja kaikkea tarvittiin.

Merenneito lähti ja päätti jättää kultakoristeisen kupin kivelle, keskelle kauneinta kristalliluolaa. Siellä se saisi täyttyä ja tyhjentyä, niin kuin maailma parhaaksi kulloinkin näki.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Satu perhostytöstä

Olipa kerran tyttö, joka asui keskellä suurta vehreää metsää, yhdessä äitinsä, isänsä ja sisarustensa kanssa kauniissa pienessä mökissä, jossa oli valkoiset pitsiluukut ikkunoissa ja vino savupiippu. Viiniköynnös peitti taloa eteläseinustalla ja punaiset unikot heiluivat tuulessa pienellä niittyaukealla talon vieressä. Tytön sisaret juoksivat avojaloin niityllä ja nauroivat yhdessä tuulen kanssa, mutta tyttö ei halunnut yhtyä leikkiin. Hän istui pehmeäksi kuluneilla kivirappusilla ja katseli vänkyröitä varpaitaan ja murehti piikkisuoria hiuksiaan. Muiden sisarten hiukset hulmisivat kauniina ja kiharina tuulessa ja kimalsivat kilpaa auringon kanssa. Tytölle ei oltu suotu samaa kauneutta.

Tyttöä häiritsi iloinen nauru, joka niityltä kantautui ja hän lähti kulkemaan kohti metsän synkkää osaa. Sinne ei nauru ja aurinko päässyt ja tyttö sai olla rauhassa murheineen. Aikansa käveltyään tyttö saapui synkän kuusen luo. Kuusi raotti hitaasti alinta oksaansa ja alta paljastui musta kallion onkalo. Jokin veti tyttöä puoleensa tuossa mustassa synkkyydessä ja hän käveli sisään, eikä nähnyt kuinka kuusi sulki oksallaan aukon hänen perässään.

Pimeydestä kulki jokin tyttöä kohti ja tarttui häneen kuolemankylmillä käsillään. Tyttö jähmettyi kylmyyden tunkeutuessa hänen ihonsa läpi lähes sydämeen asti.

”Voi lapsi, miksi tulit tänne?” käheä ja kylmä ääni kysyi pimeydestä. ”Sinulla oli mahdollisuus muuhun.” Tyttö tunsi pelon kouraisun ja yritti pakoon. ”Ehei. Olet valintasi tehnyt. Enää et pääse pakoon. Nyt olet valintasi vanki.” ääni pimeydestä puhui ja tiukensi otettaan. ”Sinulle käy samoin kuin minulle aikanaan. Kohtalosi sulkee sinut omaan pieneen vankilaasi, niin ettet koskaan enää näe maailman kauneutta. Rangaistuksena siitä että suljit sydämesi ja kielsit itsesi, on kohtalosi sulkeutua kuoreen. Ja kuori jossa rangaistustasi kärsit sijoitetaan roikkumaan puuhun keskelle kauneinta metsää, jotta kuulet maailman kauneuden, pystymättä koskaan sitä enää näkemään.”

Ja niin tyttö muuttui pieneksi kuin heinäsirkka ja heräsi tiukasta kotelosta, joka roikkui puusta keskellä kauneinta metsää.

Vuodet vierivät ja tyttö eli pienessä vankilassaan. Vuodenajat vaihtuivat. Välillä kuorta peitti kimaltava pakkaslumi, välillä syysmyrsyt heiluttivat koteloa ja vain ihmeen kaupalla kotelo pysyi kiinni oksassa eikä pudonnut. Iltaisin puu heilutti hiljalleen oksaansa ja tyttö nukahti rauhallisesti uneen keinussaan. Aamuisin auringosta pääsi tunkeutumaan pieni valonsäde sisälle kuoreen pienestä aukosta, joka kuoressa oli, aivan tytön pään yläpuolella. Jollei valonsäde herättänyt tyttöä sen tekivät ampiaiset surinallaan, kun ne valmistautuivat ahkerina uuteen päivään.

Kerran oli pienen pieni kirva horjahtanut lehdeltään ja tipahtanut pienestä reijästä tytön syliin. Hetken tyttö oli kirvaa sylissään hellitellyt ja antanut rakkauden kasvaa sisällään, kunnes oli päästänyt kirvan palaamaan aukosta takaisin maailmaansa. Siitä lähtien oli tyttö kantanut rakkautta sisällään ja tuijottanut reijästä tulvivaa valoa.

Vuosien saatossa hyönteisiet olivat suojelleet kuorta ja kimalaiset olivat kantaneet tytölle kukkien mettä ja siitepölyä. Pienestä reijästä valui kuoreen kastepisaroita, joita puu lehdiltään tytölle valutti. Kastepisaroista, siitepölystä ja medestä tyttö pyöritteli kristallin kovia sädehtiviä helmiä ja yöllä keri hämähäkinverkkoa kuorensa sisään josta punoi itselleen mekkoa. Sädehtivistä helmista ja verkosta valmistui hiljalleen häikäisevän kaunis puku, joka loisti valoa saaden kuorenkin sädentimään.

Eräänä yönä kun tyttö taas keri hämähäkin verkkoa rullalle kuoreensa, hän tuli auttaneeksi vapauteen suuren kauniin sinihohtoisen perhosen, joka oli jäänyt vangiksi hämähäkin verkkoon. Tytön kiskoessa verkkoa perhonen pääsi lentämään vapauteen, mutta perhosen siivistä oli jäänyt verkkoon sinisenä hohtavaa pölyä. Tyttö ihasteli kauniina hohtavaa sinistä kerää, joka langasta muodostui, mutta nukahti uupuneena lankakerä sylissään.

Aamulla tytön herätessä hän ei ollut uskoa silmiään, sillä yön aikona hohtava lanka oli itsestään punoutunut kauniiksi sinisiksi siiviksi tytön selkään. Siivet olivat vahvat ja kauniit ja liikkuessaan alkoivat murtaa kuorta tytön ympäriltä. Seitsemän vuotta ja seitsemänkymmentäseitsemän päivää oli tyttö kuoressaan ollut vankina kunnes sinä päivänä kuori äkkiä siipien voimasta murtui ja päästi tytön vihdoin vapauteen.

Tyttö lähti lentoon ja näki kauniin kotimetsänsä, kotinsa ja vänkyrän savupiipun. Kukat kukkivat niitylla ja metsä loisti vehreänä. Hän näki myös itsensä kirkkaassa päivänvalossa ja ihasteli kauniita käsiään ja jalkojaan ja tuulessa liehuvia hiuksiaan. Tyttö hymyili sydämmellään, nauroi ääneen ja lensi yhä ylemmäs ja ylemmäs ja päätti lentää niin kauan kunnes olisi nähnyt kaiken kauneuden, mitä maailma päällään kantoi.

Välillä palatessaan kotimetsäänsä tyttö kuuli noidan huutavan epätoivoisena luolassaan. Silloin tyttö irrotti mekostaan yhden kristallinhohtoisen kastepisarahelmen ja vieritti sen luolan aukosta sisään. Sen loiste hiljensi noidan ja tyttö saattoi nauttia jopa synkästä metsästä ja lentää halutessaan minne vain maailmassa.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Runous? - Kuin Liisana Ihmemaassa

Seuraava teksti on Kirjoittamisen perusopintojeni oppimispäiväkirja runouskurssilta osittain muokattuna.

Viime viikot olen opiskellut runoutta, ja mielessäni taistellut Mikki Hiirtä vastaan. Ymmärrän, jos se kuulostaa oudolta, mutta koska aiheena on runous, on outous lähes vääjäämätön uhka. Itselleni Mikki Hiiri edustaa nokkeluuden ja ärsyttävyyden ilmentymää, ja jonkin aikaa oppimispäiväkirjani otsikko kuuluikin Runous – Nokkelien salaseura vai jotain, joka koskettaa sielua. Hylkäsin sen liian päällekäyvänä. En ole koskaan pitänyt aivopähkinöistä, loogista päättelykykyä mittaavista tehtävistä. Olen suorastaan inhonnut niitä. Ja pakko myöntää, että runous on näyttäytynyt minulla valitettavasti osittain aivopähkinän muodossa, ja tuloksena on ollut päänsärky ja ärsytys. Kurssin aikana olen monesti tuntenut itseni tyhmäksi. Ehkä aivoistani vain puuttuu looginen näppärännokkela tiedonkäsittelyn osio.

En ole koskaan ollut pikkutarkka, enemmän suurpiirteinen ja lavea. Minua ei kiinnosta jäädä tutkimaan yksityiskohtia, vaan maalaan kokonaiskuvan asioista hyvin lavealla siveltimen vedolla ja se riittää. Proosaa kirjoitan tiiviisti ja sen suurempaa selittelemättä. Kerron tarpeellisen yksityiskohdan lauseella ja jatkan eteenpäin. Tämä suurpiirteisyys on korostunut kurssin aikana, tai ainakin tullut näkyvämmäksi. Varmastikin piirre, jota voisin jalostaa.

Runoja pitäisi tutkia suurennuslasin kanssa, ja pienellä sudilla, paljastaen esille tarkoituksia, jotka lymyävät jossain sanojan ja sanomattoman alla. Toinen otsikkoni olikin Kuinka lähestyä runoutta – Argeologin intohimolla vai arkkitehtuurin ihailijana? Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen. Lukiessani runoa, se piirtyy mieleeni jonkinlaisena konkretiana. Katselen kokonaisuutta kaukaa ja ihailen yksityiskohtia ja rakennetta, mutta minulla ei ole tarvetta lähteä lapion tai argeologin työvälineistön kanssa tutkimaan rakennelman perustuksia tai kerrostumia, joiden päällä se seisoo.

Se mikä erottaa runouden prooosasta, on se, että proosassa kirjoittaja pitelee lukijaa kädestä ja johdattaa eteenpäin. Ei jätä yksin. Mutta runoilija ei taluta. Runoa luetaan yksin ilman kirjoittajaa, ja siltä se tuntuukin. Pitäisi tukeutua omaan tulkintaan, sivistykseen, tietoon ja tuntumaan. Välillä runoja lukiessani on tullut tunne, että sitä runoilija nimen omaan on hakenutkin, hän on kirjoittanut runon tarkoituksella vaikeaksi ymmärtää. Aivan kuin hän olisi halunnutkin jättää lukijan hapuilemaan yksin käsittämättömän äärelle. Pidän proosasta, joka liikkuu koko ajan eteenpäin ja kertoo itse itseään. En pidä siitä, että minun pitäisi avata auki, jokin sellainen, josta puuttuu puolet. Useinhan runoissa sanotaan jotain ja osa jätetään ilmaan. Useinkaan en kuitenkaan tiedä, pitäisikö runon jäädäkin aukinaiseksi arvoitukseksi, vai enkä vain ole ymmärtänyt jotakin.

Tove jansson on joskus sanonut, että lastenkirjailijat ovat ihmisiä, jotka pakenevat lastenkirjallisuuteen, koska eivät koe sopivansa aikuisten maailmaan. Ymmärrän väitteen ja voin samaistuakin siihen. Välillä koen olevani liian herkkä aikuisten maailmaan. Mutta mikä edes on aikuisten maailma? Väitän että liian usein se vertautuu satuun keisarista ja tämän uusista vaatteista, josta jo ennakkotehtävässänikin kirjoitin. Lapsia ei pysty huijaamaan turhantärkeydellä tai tekotaiteellisuudella. Lapsi näkee alastoman keisarin ja uskaltaa huutaa sen ääneen. Siksi arvostan lastenkirjallisuutta ja koen sen maailman enemmän omakseni. En osaa luovia runouden autuaan keskeneräisyyden ja käsittämättömien merkitysten ristiaallokossa. Tarvitsen konkretiaa ja selkeyttä.

Oikeastaan koko kurssin ajan runous on ollut kuin saippuoitu mustekala. Aiheeseen on ollut lähes mahdoton tarttua, jokin monesta lonkerosta on aina päässyt karkuun. Runous on näyttänut minulle monia lonkeroitaan, mutta vain kiusoitellut, eikä ole antanut ottaa kiinni. Aina kun olen ollut lähellä jonkinlaista ymmärräystä, on se luiskahtanutkin otteestani. Mutta ehkä se onkin runouden luonne. Ehkä olenkin tietämättäni päässyt runouden ytimeen. En tiedä. Tai sitten olen Liisana Ihmemaassa ja täysin hukassa.

Mutta vaikka olenkin tuntunut elovani eksyksissä, olen myös samalla tuntenut valtavaa innostusta ja luovuutta kurssin aikana. Aihe on ollut mielenkiintoinen ja kutkuttava. On vain ollut vaikea pitää yllä innostusta, kun kompastuu koko ajan merkityksiin, joita ei ymmärrä. Aivan kuin lapsi, joka yrittää ylittää polulle kaatuneita puunrunkoja ja pysyä samalla aikuisten vauhdissa. Olen lukenut kurssin aikana paljon runoja, saamatta otetta oikein mistään. Kuitenkin on yksi, joka teki vaikutuksen ja se oli Walt Whitmanin noin satasivuinen runo Laulu itsestäni. Luin sen yhdeltä istumalta ja olin vaikuttunut. En tiedä mitä se kertoo minusta, että yli sata vuotta sitten kirjoitettu runo puhutteli minua sieluntasolla paljon enemmän kuin lukemani nykyrunous. Mutta lukiessa tuntui, että voisin heittää ylävitoset Waltin sielun kanssa ja yhdistyä hänen kauniisiin sanoihinsa. Ehkä olen juuttunut historian havinaan, mutta Laulu itsestäni on mielestäni runoutta, josta on vaikea pistää paremmaksi.

Kerroin kurssilla, etten halua kirjoittaa omasta pahasta olostani käsin. Maailmassa on jo tarpeeksi pahaa, enkä halua lisätä tuota määrää kaatamalla omaa ahdistustani muiden kohdattavaksi. Mutta pian ymmärsin etten voi muutakaan. Ei luovuudelle voi kertoa sääntöjä. Ymmärrän sen nyt. Luulin ymmärtäneeni sen jo aiemminkin.

Luovuus paljastaa totuuden, tai sen, jollei totuutta ole. Luovuus, jossa ei ole totuutta on vailla tarttumapintaa. Ilman sitä mikä tahansa luovan työn tulos tuntuu kliiniseltä ja jää etäiseksi. Ymmärrän, jos omat runoni ovat jääneet etäisiksi, sillä en ehkä sittenkään ole valmis kirjoittamaan runoja, ainakaan itsestäni. Se mistä kohdin mielestäni runouden tai luovuuden pitäsi syntyä, on liian lähellä minua, liian lähellä sitä kohtaa itsestäni, joka on vielä haavoilla, jotta sitä voisi alkaa sorkkimaan. Tarvitsen aikaa ja etäisyyttä itseeni. Haavojeni tarvitsee saada parantua rauhassa. En voisi avata jotain, joka on vielä kuin avohaava. Siksi runoni ovat ehkä olleet kiertelyä ja kaartelua, asioiden ympärillä ja ovat jääneet etäisiksi ja imelän vaaleanpunaisiksi.

Niin kauan kuin runous tai taide ylipäätään herättää sisällä pahaa oloa, niin kauan sitä löytyy sisältä ennestäänkin. Ehkä runouden yksi tehtävä onkin herätellä luolistaan nuo nukkuvat hirviöt ja saatella ne päivänvaloon kohdattaviksi. Näin ainakin kävi itselleni. Runous laukaisi sisäisen kriisin, jossa jouduin (taas) kohtaamaan uupumukseni ja yksinäisyyteni. Luulin olevani jo tyynemmillä vesillä. Kunnes luovuus paljasti totuuden. Mutta ilman sisäistä taistelua en pystyisi ymmärtämään runoilija Rilken sanoja

”Yksinäisyydessänne Teillä on koti.” Rilke

kirjasta Kirjeitä nuorelle runoilijalla. Tuntui kuin Rilke olisi kirjoittanut kirjeensä  minulle. Sadan vuoden takaa saapui nippu kirjeitä, jotka koskettivat aivan kuin joku, jota en ole koskaan tavannut, olisi tuntenut minut ja kirjoittanut ajatellen minua. Kirjoittamisen ihmeellisyyttä parhaimmillaan.

"Taide syntyy pohjattomasta yksinäisyydestä.” Rilke

Ehkä aiemmin kirjoittamani totuus löytyy juuri tuosta samasta yksinäisyydestä. Paikasta, jossa valheelle ei ole sijaa. Luovuus vaatii itsensä kohtaamista, ja itseään ei voi kohdata, jollei samalla kohtaa portin vartijana seisovaa yksinäisyyttä. Viimeinen hirviö, joka täytyy kohdata, ennen kuin voi saavuttaa rauhan ja hiljaisen tilan, jossa voi kuulla luovuuden.

Runous on taidetta. Taiteen tarkoitus on vaikuttaa. Runous on siis kohdallani  tehnyt tehtävänsä. Pöllyttänyt ajatuksiani ja herättänyt tunteita, raivokkaitakin. Olin jo heittämässä runoutta Mikki Hiiren kanssa samaan tyrmään ja viskaamassa avainta mereen, mutta sitten tuli joulu ja tarpeellinen tauko. En luovuta. Aion antaa runoudelle uuden mahdollisuuden. Odotan vain pölyn laskeutuvan taistelukentällä.

Rakkaudella Minna

Alussa ei voi olla lopussa

Kuinka moni on lukenut kirjasta viimeisen sivun ennen aikojaan, jopa ennen kuin on lukenut sivuakaan alusta? Veikkaan että moni. Oletko miettinyt miksi niin tehdään? Johtuuko se silkasta uteliaisuudesta, laiskuudesta, vai siitä, että viimeisen sivun lukeminen on yksinkertaisesti liian helppoa. Siinähän se on, kolmensadan sivun päässä ensimmäisestä.

Vai voisiko se johtua siitä, että se on ainoita asioita elämässä kun voit olla lopussa ennen alkua. Elämä on alituista alkua. Kun jokin asia tulee loppuunsa, alkaa väistämättä jokin uusi. Emmekä koskaan voi edetä suoraan jonkin asian lopputulokseen, vaikka kuinka haluaisimme.

En pidä itseäni valtavan uteliaana ihmisenä. Pysyn järjissäni, vaikka en kuulisikaan salaisuutta, jonka tiedän olevan olemassa, en googleta reality-sarjojen ihmisten kohtaloita, ja pystyn elämään vaikken näkisikään viimeistä osaa sarjasta, jota olen seurannut. Siksi pystynkin olemaan lukematta kirjan viimeistä sivua liian aikaisin.

Sen sijaan vaikeuksia tuottaa elää elämää ilman, että tiedän mitä lopussa tapahtuu. Enkä tarkoita kuolemaa, vaan ylipäätään elämän lopputulemia. Jos aloitan jonkin projektin, haluaisin todellakin tietää kuinka siinä käy, ja oikeastaan vielä enemmän haluaisin tietää kaiken sen, minkä tiedän tietäväni lopussa. En malttaisi olla kärsivällisesti matkalla. Haluaisin olla perillä. Haluaisin jo tietää kaiken.

Tai luulen haluavani. Typerä ajatus. Sillä olemalla lopussa, on aina yhden askeleen lähempänä kuolemaa. Niin. Oletko ajatellut asiaa sillä tavoin? Aina kun saat jonkin projektin loppuun tai kun koet tulleesi päätepisteeseen jossain asiassa, olet lähempänä kuolemaan. Onko mitään järkeä kiirehtiä elämässä, kun lopputuloksena viimein on kuolema.

Täytyy myöntää, etten itsekään ajatellut näin, ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä tekstiä (tietenkin malttamattomana, toivoen sen olevan jo kirjoitettu). Mutta nyt ymmärrän, etten halua elää elämääni niin, että jo iltapäivällä toivon että olisi ilta, tai että piinallisuuteen asti mietin vain kirjoitusprojektieni loppupistettä. Tästä lähtien aion nauttia ajasta ja tekemisestä ennen loppua. Ennen lopullista kaiken päättävää pistettä.

Se että on puolivälissä, on jo saavutus sinällään, ja iltapäivällä on varmasti oma arvonsa, jota en vielä ole löytänyt. Vai onko niin, että iltapäivä ärsyttää vain siksi, että se on aamun ja illan välissä, keskellä. Iltapäivällä ei olla päivän alussa eikä lopussa. Symboloiko se elämääni ylipäätään, siten, että olisin mielummin, joko aamussa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja fokus on tulevassa, tai illassa, jossa voi levätä kun päivä on jo ohi?

Kamalaa jos näin on. Taidan alkaa iltapäivä-fiilistelijäksi. Alan panostaa ihaniin iltapäiviin. Ja ihaniin välipaloihin, ettei nälkä ja ärsytys iske ja laita haaveilemaan illan sohvahetkestä. Ehkä iltapäiväkävely piristäisi ja kynttilän sytytän vain siksi, että kello on kolme. Keksin kyllä varmasti muutakin. Ihan varmasti. Enkä koske puhelimeeni, ellen ole aikeissa kuunnella rauhoittavaa meditaatiota.

Haluan että elämäni osa-alueet ovat tasapainossa, niin että saisin nautintoa niistä jokaisesta itsestään, eikä tarvitsisi haikailla seuraavaa hetkeä, ennen kuin sen hetki todellisuudessa on.

Onko onni juuri sitä, että ei haikaile tulevaa eikä mennyttä? Aivan kuin kirjaa lukiessa useimmiten keskittyy juuri siihen sanaan ja lauseeseen, mitä sillä hetkellä lukee ja saa nautintoa siitä, eikä kymmenen sivua sitten tapahtuneesta, tai siitä että olisi kirja olisi jo luettu. (Paitsi juuri niinä hetkinä, kun tekisi mieli ihan vähän kurkistaa viimeiselle sivulle.)

Jos kirjaa lukiessasi haluisit, että se olisi jo luettu, kertoo se kirjan laadusta tai oikestaan siitä, ettei se ole ehkä tarkoitettu sinulle, kertoisiko silloin tulevan tai menneen haikailu, oman elämäsi laadusta, tai siitä ettei se ehkä ole tarkoitettukaan sinulle, ainakaan sellaisenaan?

Onneksi emme kuitenkaan ole, jo kirjoitettuja kirjoja, vaan keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka voivat muuttaa muotoaan mihin suuntaan vain tai millaiseksi vain keksimmekään.

Rakkaudella Minna

Satu Suuresta linnasta

Olipa kerran kaukana täältä, toisessa maassa, Suuri Linna. Linnan omisti kuningas kultaisessa valtaistuimessaan,  kuningatar omassa kultaisessa valtaistuimessaan, kuninkaan vierellä ja heidän prinsessansa kultaisessa kruunussaan. Linnan portit olivat kaikille avoinna ja linnassa asuikin monenmoista värikästä väkeä, köyhä kerjäläinen, äiti kymmenen lapsensa kanssa, kiireinen kauppias, munkki, joka vain istui, joukko kääpiöitä ja sirkuksesta karannut jonglööri, lisäksi linnan puutarhassa olevassa lammessa asui entinen merenneito, merihevosratsuineen ja yksi kultainen kala.

Suuri linna oli siis kaikille avoin. Kuningatar ja kuningas toivottivat tervetulleeksi kaikki, jotka linnaan halusivat tulla. Kuningaspari oli kuitenkin ihmeissään, sillä vaikka linna oli miltei täydellinen ja kuningaspari itsekin hyvin mukavia, ei linnassa viihtynyt monikaan kovin pitkään. Monet jotka tulivat, eivät purkaneet edes matkatavaroitaan, vaan lähtivät nukuttuaan lakanoissa ainoastaan yhden yön.

Kuningas ja kuningatar olivat pyytäneet apua ongelmaan monelta taholta, mutta kukaan ei ollut pystynyt auttamaan heitä. Kuningaspari tuli surulliseksi, sillä he kokivat linnan elämäntehtäväkseen ja olisivat halunneet antaa mahdollisimman monelle osan heidän onnestaan. He olisivat halunneet linnan olevan täynnä onnellisia ja tyytyväisiä asukkaita.

Eräänä päivänä Suureen linnaan saapui nuori mies. Nuori mies oli pitkällä matkallaan etsimässä omaa elämäntehtäväänsä ja halusi auttaa kuningasparia, jotka jo olivat löytäneet omansa. Mies alkoi kyselemään linnan asukkailta miksi he viihtyivat, toisin kuin suurin osa muista. Mikseivät he halunnet lähteä Suuresta linnasta?

Nuori mies istahti kuuntelemaan.

Prinsessa kertoi, saaneensa jo verenperintönä tyytyväisyyden ja kiitollisuuden linnaa kohtaan. Hän halusi olla osa vanhempiensa elämäntehtävää, niin kauan kuin löytäisi omansa. Entinen merenneito ei ollut koskaan viihtynyt meressä ja oli linnassa oppinut hyväksymään erilaisuutensa. Hän oli onnellinen lammenneitona ja koki linnan puutarhan kodikseen. Munkki kertoi miehelle olevansa onnellinen missä vaan. Rauha ja armo asuivat jo hänessä. Jonglööri oli kyllästynyt kiireeseen ja kiertämiseen. Hän oli halunnut asettua aloilleen. Jonglööri piti linnan pysyvyydestä, jykevistä kiviseinistä ja omenapuusta linnan puutarhassa. Äidiltä ei miehen edes tarvinnut kysyä syytä, sillä hänen kasvoistaan loisti suuri kiitollisuus. Nainen lapsineen oli elänyt raskasta aikaa ennen linnaan saapumista. Hän osasi arvostaa linnaa ja kuningasperhettä. Köyhä kerjäläinenkään ei enää edes muistanut olevansa köyhä. Hän ei ollut sen rikkaampi kuin ennenkään, mutta kuningasparin avosylinen vasttanotto ja vieraanvaraisuus oli saanut kerjäläisen sydämeen syttymään runsauden liekin ja hänen kasvoiltaan loisti onni. Kääpiöt kertoivat viihtyvänsä linnassa koska täällä heitä arvostettiin. Kolmesataa vuotta vanhat kasvot ja maan alla asuminen oli saanut hiedät näyttämään juroilta, todellisuudessa kääpiöt olivat kuitenkin hyväsydämisiä ja auttavoisia. Sen kuningaspari oli nähnyt heti, eikä juroa ulkonäköä. Kiireinen kauppias arvosti linnan rauhaa. Se rauhoitti kiireisen päivän jälkeen. Ennen kauppias oli tehnyt töitä aamusta myöhään yöhön, mutta muutettuaan linnaan ja huomattuaan kirsikkapuut linnan puutarhassa, hän oli ymmärtänyt ettei elämäänsä saisi elää niin ettei pysähtyisi näkemään kirsikankukkia.

Nuori mies oli ymmällään, eikä kyennyt ymmärtämään mikseivät muut vierailijat viihtyneet linnassa, kun kaikki muut tuntuivat onnellisislta.

Vierailijat eivät osanneet sanoa syytä. Sanoivat vain ettei Suuri linna ollut heitä varten.

Sitten eräänä päivänänä Linnan portista asteli keppiinsä nojaten vanha mies. Mies oli nähnyt paljon ja oli hyvin viisas. Siksi nuori mies kysyi tältä apua ongelmaan. Vanha mies arveli, että linnaan jäivät vain ne, ketkä tunsivat ansitsevansa linnan armon. Ketään ei voinut pakottaa, edes hyvään. Vasta kun oli valmis ottamaan vastaan hyvää, pystyi tuntemaan linnan kodikseen. Vanha mies sanoi että kuningaspari saattoi ainostaan olla valmiina vastaanottamaan vieraansa, kun saapuminen tuntui heistä oikealta ja hyvästelemään heidät, heidän niin halutessaan.

Lähtiessään linnasta vanha mies jätti kuningasparilla lahjan.

Lahja oli kaunis kultakoristeinen vieraskirja. Kun vieras lähtiessään kirjoittaisi kirjaan kiitoksensa käynnistään, syttyisi tämän sydämeen loistavan kaunis valo, joka aina myöhemmin muistuttaisi  Suuresta linnasta ja saisi  vieraan hymyilemään ja toivomaan uutta vierailua. Monet kirjaan kirjoittaneet palasivatkin linnaan ja viipyivat yhden yön sijasta kaksi ja jotkut viipyivät pidempäänkin .

Tämä ilahdutti kuningasparia suuresti ja sai heidätkin hymyilemään. Myös nuori mies ja prinsessakin hymyilivät. Ja vielä suuremmin he hymyilivät aina katsoessaan toisiaan silmiin. Pian linnassa juhlittiinkin prinsessan ja nuoren miehen häitä. Kaikki linnassa koskaan vierailleet kutsuttin juhliin. Myös vanha viisas mies sai kutsun, mutta tämä ei päässyt paikalle. Hän toimitti kuitenkin lahjan nuorelle parille.

Hänen lahjansa oli suuri kultainen avain ja kultakoristeinen vieraskirja. Viisas mies oli lahjoittanut prinsessalle ja miehelle linnan, oman Suuren linnan. Niinpä he onnellisina muuttivat linnaansa, avasivat portit vieraille, asettivat kultakoristeisen vieraskirjan esille tulijoiden kiitoksia varten ja toivottivat heidät hymyllään tervetulleeksi.

Vielä tänäkin päivänä heidän linnansa silkkilakanoissa, kirsikankukkien tuoksussa, nukkuu kulkijoita maailman joka kolkasta ja jokainen kulkija lähtee Suuresta linnasta sydämessään maailman kaunein valo.

Sen pituinen se.

Niin sanotusti Aikuinen

Olen kolmekymmentäneljä ja ns. aikuinen. Justiinsa niin. Niin sanotusti aikuinen. Esitän aikuista aina tarpeen tullen, vanhempainilloissa, vakuutusyhtiöissä, pankissa ja puoli tutuille. Jos kävisin treffeillä, varmaankin esittäisin, siksi en käy. En käy myöskään luonaspalavereissa, työmatkoilla ulkomailla, en tarkista sähköpostia kuin kerran päivässä. Ei ole tarvetta enempään. Eräässä koulutuksessa olin juuri, ja ensimmäiseksi piti googlettaa sana konversio. Onneksi on google. Muuten olisi pitänyt esittää, että tiedän mitä se tarkoittaa. Koulutuspäivän jälkeen olin aivan puhki kaikesta siitä esittämisestä. Kävimme myös lounaalla. Kuuluin hetken aikuisten maailmaan.

En ole asunut ulkomailla. Opiskellessani asuin kaksi vuotta toisella paikkakunnalla yksin. Paikkakunta oli Vammala. Uskomatonta. Ei Lontoo tai Lissabon, vaan Vammala. Kaikista maailman paikoista. Koko sen ajan haaveilin muuttavani Tampereelle. Opiskelijaidentiteettini olisi ollut huomattavasti uskottavampi. Olen kertonut ihmisille opiskelleeni Tampereen lähellä ja varonut mainitsemasta Vammalaa.

Ja kaikkien onneksi Vammalaa ei enää edes ole olemassa.

En ole räväkkä, seikkailunhaluinen maailmanmatkaaja, jonka somekanavat ovat täynnä vuorikiipeily ja surffauskuvia. Viime talvena kävin Levillä lautailemassa. Lastenmäessä. Samalla reissulle kävimme moottorikelkkasafarilla. En tietenkään itse ajanut moottorikelkkaa vaan istuin tyytyväisenä takana ja ihailin maisemia. En omista edes ajokorttia. Traktorikortti kyllä löytyy. Asun pääkaupunkiseudulla, joten siitä ei liiemmin ole hyötyä.

Ja kun pääkaupunkiseudusta puhutaan, voin kertoa että asun siellä vähiten uskottavimmassa kaupungissa. Ei sentään Tuusulassa, mutta lähellä. Kun  kerroin tinderviestissä eräälle miehelle missä asun, hän ei vastannut mitään takaisin, koskaan. Hän itse oli Jakomäestä. Viime kesänä eräillä festareilla juttelin miehen kanssa, joka alkoi vittuilemaan asuinpaikastani. Kysyin mistä itse olet ja selvisi että hän asuu Nurmijärvellä. Vanhempiensa kanssa.

Tinderistä vielä sen verran että olen varmasti surkein tinderinkäyttäjä. En uskaltanut koskaan tykätä, koska pelkäsin joutuvani treffeille. Ja joka kerta kun en tykännyt, vaikka olisin tykännyt, ajattelin pyyhkäiseväni unelmieni miehen pois elämästäni. Sitten ajattelin, etten ehkä ansaitse unelmien miestä kun en uskalla edes mennä treffeille. Kerran tykkäsin ja jouduin treffeille. Jäivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi. Poistin Tinderin.

Olen äiti.

Siitä en lähde vittuilemaan. Edes itselleni. Äitiys on pyhä asia.

Kuten jo kerroin en siis käy työmatkoilla ulkomailla. Tai ulkomailla oikeastaan muutenkaan. Viimeksi olen käynyt Tallinnassa ja Tukholmassa. Muistan matkasta parhaiten Ville viikingin leikkihuoneen ja pienen kahvilan Tukholman vanhasta kaupungista. Hetkeni maailmanmatkaajana.

Kysy ei ole siitä ettenkö olisi kiinnostunut eri kulttureista ja maista. Ei. Oikein etevästi luen muista kulttureista kirjoista tai katson dokumetteja. Matkustelu vaan on niin hirveän ennalta-arvaamatonta. Mitä vaan voi tapahtua. Pelkään löytäväni itseni Pariisin kartta kädessä Borneon sadematsästä tai viidakkoveitsen kanssa Berliinistä. Borneossa saattaisin kuolla käärmeen puremaan, nolosti Pariisin kartta kädessä ja kuka tietää mitä Berliinin poliisi on mieltä viidakkoveitsen hallussapidosta julkisella paikalla. Lisäksi olisi hirveän kiusallista yrittää selittää huonolla englannillani poliisille miksi pitelen viidakkoveistä. Kielimuuri olisi suurempi kuin Berliininmuuri aikoinaan.

Mitäs muuta.

Olen huono pitämään kodin siistinä. Enkä pese usein pyykkiä. Lapset sanoo monesti, että äiti nyt kyllä peset pyykkiä. Vastaan, joo joo.

Olen myös hirveän huono julkisten käyttäjä. Junalla matkustan kyllä. Ja oman kaupungin bussiliikenne on ok. Mutta Helsingin sisäinen liikenne hermostuttaa. Harjoittelen asiaa. 55 ja 56 on kokeiltu. Selvisin mihin pitikin. Tunsin itseni lähes maailmanmatkaajaksi. Tavoittelin jo viidakkoveistä laukustani, kunnes muistin että olen Helsingissä ja olisi ollut kauheaa joutua iltapäivälehtien lööppeihin, naisena joka heilui viidakkoveitsen kanssa ruuhkabussissa.

Minna

Minä kirjoittajana & Kumisaapaskuningas

Otan kynän käteeni. Tuntuu kuin vetäisin kurahousut jalkaani ja tuntisin itseni yhtä avuttomaksi kuin päiväkodin pihalla seisova lapsi, joka on sullottu liian tiukkoihin kuravaatteisiin. En ole ollenkaan varma, pääsenkö ylös, jos satun kompastumaan lätäkköön. Tiukka kumihaalari estää liikkumisen.

Joku sanoo, kirjoita. Tunnen kuinka pelon kokopuku kiristyy ylläni, kuinka se vaikeuttaa hengittämistä. Mitä jos kaadun? Mitä jos kompastun omaan tyhmyyteeni tai nokkeluuteeni? Jos vain jähmetyn ja tunnen itseni naurunalaiseksi kurahaalarissani. Jos paljastuukin että olen aikuinen, eivätkä aikuiset käytä kurahaalaria.

Alkaa Sataa.

Tunnen ensimmäisen pisaran kasvoillani. Kirjoitan sen paperille. Toinen pisara valuu kasvojani pitkin. Käännän kasvoni taivasta kohden ja annan sateen huuhtoa. Otan vastaan jokaisen pisaran ja annan taivaan kertoa minulle tarinaa. Kirjoitan kaiken ylös ja luotan siihen että juuri oikeat pisarat osuvat minuun, valuvat tajuntaani.

En välitä enää kurahaalarista. Aivan sama. Voin istua lätäkköön. Saappaseen menee vettä. Ei haittaa, se vain virkistää. Taidankin kirjoittaa sadun Kumisaapaskuninkaasta ja kuninkaan kymmenestä pienestä porsaasta.

Eivät aikuiset istu kuralätäköissä.

Eivät istukaan, mutta varmasti haluaisivat. Ja minä aion istua. Vaikka olenkin aikuinen. Kirjoittaessa saan tehdä mitä haluan. Kun kirjoitan, kaikki on mahdollista. Olen juuri vapauttanut Kumisaapaskuninkaan ja tämän kymmenen pientä porsasta universumin ikuisuudesta ja tuonut heidät tähän paperille. Nyt he ovat totta, eivätkä lentele enää potentiaalisena ajatusenergiana taivaalla.

Eikö ole jännittävää? Kuuntelee vain hiljaisuutta ja saattaa vahingossa luoda kokonaisen maailman. Tai kasan porsaita ja heidän kuninkaansa. Ja mistä tietää, ovatko porsaat vain porsaita. He voivat olla hyvin ilkeitä porsaita, jotka aikovat tuhota maailman tai sitten, he voivat olla itämaan kymmenen viisasta Tietäjää, jotka tulivat valeasussa kertomaan kymmenen maailmankaikkeuden suurinta viisautta.  

Olkaa hyvä viisaat Tietäjä-possut, voitte kertoa viisautenne. Minulla on jo kynä kädessä.

Alan kirjoittaa.

Jossain vaiheessa uskallan riisua kurahaalarin. Se on vieressäni myttynä, kuin palomiesten saappaat ja haalarit, odottaen, että tarvittaessa hyppään sisään. Voin hypätä turvaan jos pelkään roiskeita tai tulvaa, jonka sanat saattavat aiheuttaa. Tulva voi yllättää ja tulla mistä vain. Voin joko uida tai paeta. Tosin saappaat jalassa saatan hukkua, eikä haalaristakaan ole mitään apua.

Tarvitsen veneen, jolla seilata tulvavesillä. Voin mennä tulvan mukana, antaa aaltojen johdattaa. Saatan päätyä minne vaan. Käännän veneen uusille vesille ja heilutan hyvästit arkitodellisuudelle.

Kas, possut ovatkin hypänneet veneeseen. Vaatii herkkää korvaa, jotta ymmärtää possujen kieltä. Täytyy olla ihan hiljaa ja rentoutua, jotta ymmärtää viisaudet, jotka eivät tule tästä maailmasta. Sanojen maailmassa kaikki on toisin ja samaan aikaan juuri niin kuin täälläkin. Possut voivat puhua ja minä voin olla mitä vain.

Ehkä Kumisaapaskuningas olenkin minä. Siksi minulla on kultainen kruunu, saappaat ja veneessäni kymmenen pientä porsasta.

Lasken kynän kädestäni. Palaan takaisin ja tervehdin taas teitä.

Rakkaudella Minna

Oma tyyli - Ai mikä?

Väsyttää. Kerroin aiemmin, että minut hyväksyttiin opiskelemaan kirjoittamisen perusopintoja Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Koska asun pääkaupunkiseudulla suoritan opinnot Helsingissä ja osittain verkossa. Ensimmäisen lähiopetusviikonlopun jäljiltä olo on tyhjä ja turta.

Jännityksestä johtuen, olo on fyysisestikin väsynyt. Aivan kuin olisin antanut kaikkeni, vaikka istuinkin vain paikallaan. Olen todella kova jännittämään ja se vie voimia, mutta olen jo paremmin oppinut toimimaan jännityksen kanssa. En anna sen enää niin paljon rajoittaa elämääni. Ja hyväksyn sen, että jännittävän asian jälkeen, olo on todella väsynyt jonkin aikaa. 

Toinen jalkani on oven välissä, lähdössä Fidaan ja silmät vilkuilevat kahvinkeitintä. Olisi helpompi lähteä tekemään löytöjä kirpparille, kuin istua kirjoittamassa, mutta vielä en kuitenkaan anna periksi. 

Ensimmäisen päivän jälkeen, oloni oli todella hyvä ja tunsin vahvasti, että olen juuri siellä missä pitääkin. Toisen päivän jälkeen taas tunsin pääkipua ja ahdistusta. Omat tekstit tuntuivat mahtipontiselta turhalta yrittämiseltä. Ja tunsin oloni typeräksi ja lapselliseksi.

Taistelen muutenkin elämässä, siitä että millä lailla olisin minä ja kuinka voisin tehdä asiat omalla tavallani anteeksi pyytelemättä. Usein, kun olen vahvasti ollut oma itseni ja ilmaissut itseäni vapaasti, olen tuntenutkin oloni itserakkaaksi mahtailijaksi, joka luulee itsestään aivan liikoja.

Jokaisella kirjoittajalla ja kirjailijalla on oma tyylinsä, mutta milloin oma tyyli onkin vain maneeri tai itsensä toistamista? Miten voi uudistaa itseään, ilman että hävittää itsensä samalla? Toisaalta pitää olla vahva oma ääni ja tyyli, mutta milloin sekin käy tylsäksi?

En ole päässyt alkua pidemmälle ja mietin jo muiden kyllästyttämista. Jaksanko itsekään omaa tyyliäni? Ja mikä edes on oma tyylini?

Ensimmäisessä kirjoitusharjoituksessa piti valita sokkona kortti ja kertoa sen pohjalta yhdellä virkkeella, mitä kirjoittaminen itselle merkitsee. Sain jokerin.

“Kirjoittaminen on minulle väylä maailman ja sanojen runsauteen, mahdolliseen ja mahdottomaan.”

Kirjoitin tuon, koska tulkitsin jokerin olevan yllättävä tekijä, kaiken mahdollistaja ja erikoislaatuinen. Aivan kuin kirjoittaminen parhaimmillaan. Runsautta edustavat kolme kahdeksikkoa. Kahdeksan kun on runsautta edustava luku. Ei hullumpi viesti maailmankaikkeudelta opintojen alkuun.

Seuraavassa harjoituksessa piti kirjoittaa viiden virkkeen kirjoittajaesittely itsestään viidessä minuutissa.

“Kirjoitan, koska tuli polttaa allani, pelon demoni väittää etten pysty ja tökkii tulikuumalla seipäällään. Kirjoitan, koska yläpuolellani oleva maailmanparantaja eukko huutaa vuorenrinteeltä ja muistuttaa uudesta maailmasta. Kirjoitan koska tasaisesti palaan lapseksi, joka ei tiedä muusta. Kirjoitan, koska olen jo kirjoittanut, koska demoni, maailmanparantaja eukko ja lapsi ovat jo itseni kirjoittamia. Istun ja katson meitä neljää ja jatkan kirjoittamista.”

Siinä.

Jossain kohti päivää havahdun siihen että tunnen äkkiä itseni lapsellisen innostuneeski omästa tekemisistani. Monet muut kirjoittavat itsestään hauskan ironisesti. Ja sitten olen minä ja mahtipontisuuteni. Jotenkin hävettää, mutta oikeastaan olen kuitenkin ylpeä siitä, etten vähättele tekstejäni tai tekemistäni.

Kirjoituskurssillamme Vantaan sanataidekoululla on ollut sääntö, että jos vähättelee tai haukkuu itseään tai omia tekstejään joutuu tarjoamaan pullat seuraavalla kerralla. Todella järkevä sääntö, sillä muuten puolet kurssista menisi siihen, että jokainen vuorollaan tottumuksesta haukkuisi itseään ja tekstejään. Ja ketä se hyödyttäisi. Omaa tekstiään pitää katsoa kriittisellä silmällä, mutta jokainen tietää sen, kun itsestään tai tekemisestään kiusaantuneena, on helpompi mennä ironian tai vähättelyn taakse.

Teksti pöytään ja selkä suoraksi. Oli se kuinka mahtipontista tai tylsää tahansa.

Oma tyyli muodostuu luultavasti ajan kanssa. Asiat ja kirjoittaminen loksahtelevat paikoilleen luonnollisesti. Ja ehkä oma tyyli on asia, mitä ei itse kannata tai tarvitse edes miettiä.

Jääköön se muiden tulkittavaksi. 

Rakkaudella Minna

Omalla pelivuorolla - kirjoittaminen&kritiikki

Olen pelilaudalla. Heittänyt noppaa. Oikeassa elämässä olen tehnyt peliliikkeen ja antanut tekstini, osan itsestäni arvioitavaksi. Noppa on ilmassa. Odotan jännityneenä. Olen päästänyt irti kontrollista, lopputulos on jonkun toisen hallinnassa. En voi muuta kuin odottaa nopan osuvan pelilautaan ja kierivän, kunnes tulos paljastuu.

Tuntuu kuin olisin itsekin ilmassa. Pyörisin hallitsemattomasti kohtalon armoilla. Iskeydynkö maahan kovaa ja korkealta vai pehmeästi pyörien? Ahdistaa. Ilmassa pyöriminen, odottaminen vaikeuttaa hengittämistä. Valta minuun on jollakin toisella.

Hetkinen. Pysäytetäänpä tilanne tähän. Jätetään noppa ja minut hetkeksi ilmaan roikkumaan.

Tarvitseeko palautustilanteessa olla ollenkaan kyse vallasta? Tarvitseeko kirjoittajan hattu kourassa, anteeksi pyydellen anoa vapautusta tai oikeutusta omalle kirjoittamiselleen? Valtaa tarvitaan, jotta voisi hallita muita, nostaa itsensä ylemmäksi. Valtaa tarvitaan voittamiseen.

Entä jos elämässä ei olisikaan kyse voittamisesta tai pärjäämisestä, vaan antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos emme arvottaisikaan toisiamme aseman perusteella, vaan ymmärtäisimme, että olemme kaikki samalla pelilaudalla, pelinappuloina yhtä arvokkaita, ainoastaan eri kohdassa pelilautaa.

Palautteen antaja on ehkä ehtinyt pelissään kerätä enemmän pelimerkkejä, kokemuksia, taitoja ja hänelle on varaa jaella niitä nyt eteenpäin muille, kohtaamilleen ihmisille. Emme taistele tai pelaa toisiamme vastaan, vaan toistemme kanssa, omaa henkilökohtaista peliämme. Jokainen meistä on omalla polullaan ja kohtaa juuri niitä haasteita, kokemuksia ja ihmisiä, joita kullakin hetkellä tarvitsee. Kun elämästä häviää voittamisen tarve, tulee tilalle vapaus. Vapaus taas mahdollistaa vilpittömyyden.

Vilpitön palaute on parasta, mitä kirjoittaja voi saada. Palautteen perimmäinen tehtävähän on auttaa kirjoittajaa kehittymään. Kun se tehdään vilpittömästi, on mukana auttamisen halu ja kannustus. Hyvä palaute nostaa esiin hyvää ja huonoa tai oikeammin toimivaa ja kehitystä kaipaavaa. Palaute antaa tarttumapintaa. Auttaa kokoamaan tekstiä kokemuksena.

Kirjoittamisen alussa kirjoittaja on usein hukassa kirjoittamisensa kanssa. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemuksia kirjoittamisesta ja siitä kuinka edetä ja kohdata teksti. Kokeneempi kirjoittaja pystyy näkemään ja kokemaan tekstin kokonaisuutena peremmin ja tällöin auttaa kirjoittajaa navigoimaan vierailla vesillä. Näin kirjoittaja rakentaa kokemuspohjaa, jonka avulla jatkossa suunnistaa itsenäisesti.

Palautetilannetta voisi ajatella risteyskohdaksi. Kohtaamme elämässä risteyksiä, joista valitsemme parhaaksi katsomamme suunnan. Palaute toimii tienvittana. Oma polku hahmottuu kokemus ja palaute kerrallaan. Myös palautteenantaja on omalla polullaan. Tarkoituksemme on kohdata ja harjoittaa antamista ja vastaanottamista.

Risteyskohdassa, ennen paluttetta meillä on edessämme kaksi tai useampi tie, joista valita. Tämä on suppea näkymä, minkä näemme todellisuutenamme. Palautteen antaja voi kuitenkin palautteellaan avata meille konkrettisestiin täysin uusia polkuja, joita emme olisi itse ikinä löytäneet. Polut olivat olemassa, mutta tarvitsimme apua löytääksemme ne.

Onnistunut palaute pitää liikkeessä. Työntää ehkä etsimään omaa voimaa, ratkaisuja kehitystä kaipaaviin kohtiin tai kannustaa jatkamaan jo sujuvaa asiaa.

Palataan takaisin pelitilanteeseen ja palautetaan minut ja noppa takaisin laudalle. Voin siis rauhassa heittää nopan ilmaan ja pysyä itse tukevasti pelilaudalla rauhallisena, tietäen, että mikä tahansa lopputulos onkin, se vie minua eteenpäin juuri minulle oikeaan suuntaan.

Kirjoitamme omaa sisäistä todellisuuttemma todemmaksi itsellemme ja samalla myös muille. Haluamme myös muiden saavan kokemuksen tuosta todellisuudesta. Teksti on vain tekstiä kunnes se luetaan, jolloin se muuttuu kokemukseksi. Hyvä palaute vahvistaa tekstiä. Vahva teksti synnyttää vahvan kokemuksen.    

Kukaan, joka on elossa, ei ole pelannut peliä loppuun. Voimme siis rauhassa kulkea omaaa polkuamme, kokea vahvasti ja harjoittaa kohdatessamme antamista ja vastaanottamista ja palautteillamme auttaa toisiamme etenemään ja ratkomaan omaa henkilökohtaista arvoitustamme, itseämme kirjoittajina tai ihmisinä ylipäätään.

Kiitos että olet mukana polullani ja todellisuudessani.

Rakkaudella Minna

VAROITUS! Sisältää kliseitä

Tuskailin eilen (taas) saman asian kanssa, mikä nostaa päätään hyvin usein ajatuksissani. Ja se on huonommuuden tunne. Tein suuren virheen ja luin eilen muiden blogikirjoituksia. Huh. Onko tarvetta edes selittää tarkemmin. Juuri kun tuntui olevan homma edes jollain lailla kasassa, tein virheen ja aloin vertaamaan itseäni muihin. Auts.

Joku on kuitenkin aina pidemmällä asiassaan, tyylikkäämpi tai muuten vaan fiksumpi tai pahinta, tehnyt jo kaikki samat asiat, mitkä itse luulin keksineeni ihan itse.(Kuten varmaan tämänkin tekstin aihe) Kun asetelma kerran on tämänkaltainen eikö ole täysin epäreilua laittaa itseään sinne, muiden joukkoon, samalle viivalle. Eihän lapsiakaan verrata keskenään jos heillä on viisi vuotta ikäeroa. Miksi itse vertaisin itseäni ihmiseen joka on tehnyt jotain asiaa viisi vuotta kauemmin kuin minä. Se toinen on lähteänyt viivalta viisi vuotta sitten, silloin kun minä vielä harjoittelin sitomaan kengännauhoja. Saatoin olla samalla viivalla, mutta en edes ymmärtänyt, että viivalta olisi tarkoitus lähteä liikkeelle.

Nyt olen onnistuneesti jo saanut kengät jalkaan ja ymmärtänyt viivan tarkoituksen. Se pitäisi ylittää.

Samaan aikaan ohitseni pyyhältää supermaratoonari, merkkilenkkareissaan, latte kädessään ja läppäri täynnä viimesen päälle fiksuja ajatuksia. Hän ei enää edes huomaa viivaa jonka tottuneesti ylittää. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi. Istun takaisin alas ja jään vielä miettimään kummalla jalalla viiva olisi parempi ylittää. Sillä voi olla suuri merkitys. Lisäksi saan aikaa olla ylittämättä viivaa.

Supermaratoonarista en tosin tiedä sitä seikkaa että hänkin tuntee samaa tunnetta kuin minä. Hänkin epäröi. Viiva vain on eri.

Tänä aamuna, kun kahdeksan vuotias tyttäreni hääti minut lähtemään kotoa aiemmin, koska hän halusi hoitaa kouluun lähdön omatoimisesti, mietin luottamusta ja irtipäästöä. Sillä niitä tarvitaan silloin kun lapsi alkaa itsenäistymään. Olisin voinut höösätä ja varmistella ettei hän vaan myöhästy tai unohda jotain, mutta sen sijaan lähdin aikaisemmin, enkä soitellut perään. Luotin siihen että hän pärjää. Eikä pärjääminen suinkaan tarkoita sitä että kaikki sujuisi. Pärjäämiseen kuuluu myös se että saattaa myöhästyä tai unohtaa jumppakamat, mutta sitä se harjoitteleminen on. Jotta oppii pärjäämään, täytyy selvittää rajat.

Ja on paljon hyödyllisempää että lapsi itse selvitää ,myöhästyttyään ehkä kerran kaksi, itselleen sopivan kellonajan lähteä kouluun, kuin sokeasti noudattaisi minun antamiani neuvoja. Mistä minä tiedän kuinka kauan hän haluaa koulumatkaansa tehdä? voin antaa neuvon ja antaa sitten lapsen itse tutkia mikä hänelle on sopivaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta löytyy usein paras vaihtoehto.

Oppisinkohan suhtautumaan itseenikin samalla luottamuksella ja päästämään irti lopputuloksesta?

Jos luottaisin itseeni uuden asian edessä, ei tarvitsisi huolehtia onnistumisesta, sillä se ei olisikaan niin suuressa roolissa. Uutta asiaa opeltellessa, menee väkisinkn joskus vähän pieleen, eikä se saisi estää harjoittelua. Olisin jo aikaa sitten riemusta kiljuen ylittänyt tuon viivan, jollen olisi niin kauhean huolissani lopputuloksesta tai siitä miltä toimintani näyttää ylitettyäni viivan.

Ja viiva on tietenkin vertauskuva blogini julkistamisesta. Kun kirjoitan tätä, kukaan ei ole vielä lukenut tekstejäni.

Mutta toivottavasti kohta lukee, sillä luulen että sisäisen kahdeksanvuotiaani innolla täräytän viivan yli tasajalka hypyllä ja heilutan itse itselleni banderollia jossa lukee Minä riitän.

Tässä kohden oli siis se varoittamani klisee. Vähän itseäkin puistatti mutta menköön. Sillä se on totta.

En muuten tiedä mitä tuo alussa olevan kuvan tonttu tuolla tekee tai kuinka se liittyy mihinkään, mutta olkoon se siinä  vaikka muistuttamassa meitä kaikkia siitä että on ok olla välillä vähän tonttu.

Rakkaudella Minna

Yin&Yang

Olen retriitin aikana miettinyt paljon maskuliinista energiaani ja oikeastaan sen puuttumista. Sitä kuinka oma voimani on ollut itseltäni hukassa. Elämäni on tuntunut olevan pysähdyksissä jo pidemmän aikaa ja on tuntunut etten saa asioita tehtyä tai aktiivinen puoleni on ollut lamaantunut.

Viime vuodet olen työstänyt omaa feminiinistä puoltani ja voimistanut naisellisuuttani. Sen koenkin olevan jo vahva, tai ainakin tunnen sen vahvasti. Se miten olen siihen pääsyt on tullut varmaankin lempeyden kautta. Naisellinen energia, se miten minä sen tunnen, on hyvin pehmeätä ja lempeätä, hyväksyvää, mutta samalla vahvaa.

Näin ei siis ole todellakaan ollut aina. Olen ollut todella epävarma ulkonäöstäni ja naisellisuudestani. Melkein näihin päiviin asti olen pitänyt itseäni tyttönä, en naisena. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut olevani kaunis, mutta sitäkin olen hävennyt. Pelkäsin että vaikuttaisin itserakkaalta.

Tunnen edelleenkin oloni kiusaantuneeksi kameran edessä. En kykene vielä poseeraamaan jos kameran takana on joku muu kuin minä. Siksi siis peiliselfiet. Pahoittelut niistä. Totuttelen niiden kautta ylipäätään olemaan kuvissa ja julkaisemaan itsestäni kuvia. Aion jonain päivänä uskaltautua ihan oikeisiinkin kuviin, jotka joku muu on ottanut. Ehkei se olekaan niin kamalaa, toivon.

Mutta, siis kun feminiininen voima tarvitsee tuekseen lempeyttä, itsensä hyväksymistä ja arvostamista, vaatii maskuliininen voima tuekseen turvaa. On hyvin raskasta olla aktiivinen ja tehdä rohkeita tekoja jos perusturvallisuus on heikko. Rohkeus tarvitsee alustan mistä ponnistaa, tehdäkseen hypyn tuntemattomaan, pelottavaan ja jos turvallisuuden tunnetta jalkojen alla ei ole, jää hyppy vajaaksi. Näin sen itse tällä hetkellä näen. 

Rohkeus vaatii ponnistusvoimaa ja ponnistusvoima tarvitsee alleen tukevan alustan. Mistä kerätä rohkeutta jos on koko ajan peloissaan. Mistä löytää voima hypätä johonkin pelottavaan jos käsillä oleva hetkikin on turvaton. Mistä tuon perusturvallisuuden löytää, jos se on matkan vareella kadonnut tai ei ole edes koskaan päässyt rakentumaan? 

Valitettavasti en osaa antaa vedenpitävää vastausta. Mutta ehkä elämässä ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, vaan uskaltaa hypätä ja rikkoa vedenpinta. Rikkoa tuo ohut pintajännite ja sukeltaa.

Itse olen oppinut luottamaan elämään. Sama syy miksi olen olemassa, auttaa minua. Sama voima mikä on minut tänne tuonut, työntää minua eteenpäin ja luo uskoa siihen että minulla on tarkoitus olla täällä. Ehkä turva rakentuukin siitä että tarpeeksi monta kertaa hyppää ja antautuu. Ehkä ensin on tapahduttava antautuminen jotta voi syntyä luottamusta. On vain uskalletava hypätä, vaikkei tiedä mitä tuon hypyn jälkeen tapahtuu. Kun sitten sukeltaa pintaan ja vetää henkeä ja ymmärtää olevansa elossa, syntyy voimaa tehdä uusi hyppy.

Vertauskuvana ehkä ontuva, sillä itsehän en ole koskaan hypännyt veteen oikeasti. Inhoan sukeltamista. Käytän turvallisesti portaita tai tikkaita laiturilta. Kertoo ehkä minun luottamuksestani tai sitten siitä että pelkään vettä, enkä luota uimataitooni. Mutta te muut voitte tehdä hyppyjä ihan oikeastikin. Pommilla veteen. Syvään päätyyn. Lupaan hurrata vieressä.

Itselleni yin&Yang näyttäytyy selkeämmin nyt. Ymmärrän kuinka molemmat tarvitsevat toista. Feminiininen ja maskuliininen energia ei liity sukupuoleen. Olit sitten kumpi vaan sinussa on sisälläsi molemmat energiat.

Näen kuinka pehmeä ja vahva feminiininen energia, joka luovuuteenkin liittyy tarvitsee aktiivisen maskuliinisen voiman tuekseen jotta se minkä feminiinisellä enrgiallaan on luonut, pääsisi todellisuuteen. Tunnen itseni vahvaksi. Naisellinen energia on tehnyt minusta vahvan, mutta jotta saan tuon vahvuuden valjastettua kunnolla käyttööni tarvitaan maskuliinista aktiivista voimaa ja liikettä.

Tuota voimaa lähden nyt metsästämään ja toivon saavani sen lassottua ja kesytettyä käyttööni. Toivon etten matkan varrella sotkeudu itse omaan lassooni tai muutakaan kiusallista. Kerron sitten teille minkälainen metsästysonni minua seuraa ja saanko lassoon muutakin kuin kuviteltuja unelmia.

Rakkaudella Minna

Minna Liisa Peilimaassa

Liisan seikkailut Ihmemaassa & Peilimaassa kuuluvat ehdottomasta lempikirjoihini. Ehkä olin jo lapsena tietoinen siitä, että se mitä näemme silmillämme ei ole kaikki mitä on. Elämä ei ole niin järjestelmällistä ja järkevää, kuin haluaisimme itsellemme ja toisillemme uskotella. Ehkä on helpompaa ajatella, että tässä on kaikki. Minulle se ei riitä. Tiedän tai oikeastaan tunnen ympärilläni sen, mitä silmilläni en näe. Tiedän että todellisuus on suhteellista. Se voi olla oikein tai väärin päin riippuen siitä, mistä sitä katsoo. Oikeastaan on niin monta todellisuutta kuin on elollisia olentoja maailmassa. Jokainen meistä elää omassa kuplassaan, yrittäen sovittaa omaa kuplaansa muiden kanssa linjaan. Mutta pyöreää kuplaa on hyvin vaikea saada sopimaan yhteen muiden kuplien kanssa. Törmäilemme kuplinemme muihin ja mietimme, miksi on välillä niin ihmeellinen olo.

Toinen nimeni on oikeasti Liisa. Ehkä oikeassa elämässä olen Minna ja Peilimaassa olenkin Liisa. Mutta kuka sanoo, kumpi on oikeasti totta. Jospa Peilimaa onkin oikeampi, kuin se missä me elämme. Sanotaan että silmät ovat sielun peili. Toisaalta sanotaan, että toinen ihminen on vain itsen heijastuma. Näemme toisessa ihmisessä vain oman itsemme peilikuvan. Entä jos toisen ihmisen silmät ovatkin peili, josta pääsisi oikeaan ulottuvuuteen, omaan itseemme. Siihen itseen joka on. Ainoastaan on. Ei pyri olemaan jotain. Vain on.

Niin kauan, kun näemme toisessa jotain korjattavaa, jotain, jota emme hyväksy, niin kauan joudumme elämään peilin väärällä puolella. Koska jos emme hyväksy toisessa jotain, tarkoittaa se oikeasti sitä, että emme hyväksy itseämme. Siinä vaiheessa kun pystymme katsomaan toista ja rakastamaan ehdoitta, aukeaa meille peilin kautta pääsy oikeaan todellisuuteen, jossa näemme totuuden itsestämme. Sen todellisuuden, jossa voimme vain olla, pyrkimättä mihinkään tai miksikään.

Liisa Peilimaassa kirjassa Liisa kohtaa pelottavan hirviön, joka hänen täytyy voittaa. Tuo pelottava hirviö, joka peilin kautta meitä tuijottaa on vain omat pelkomme. Kun olemme käyneet taistoon omia pelkojamme vastaan, uskaltaneet tuijottaa, ymmärtäen että katsomme todellisuudessa itseämme, nähdessämme omat varjomme ja silti jatkaneet tuijottamista, niin kauan että pelot ovat kukistettu. Silloin peili menee rikki ja oikea todellisuus paljastuu.

Itse olen kuin Liisa, joka taistelee hirviön kanssa. Uskallan tuijottaa vaikken näekään aina sitä mitä haluaisin. Tiedän että taistelen loppuun asti. Olen nähnyt välähdyksiä, siitä mitä on tuon hirviön takana. Haluan sinne. Haluan sinne missä kykenen hyväksymään itseni ja muut sellaisina kuin olen ja he ovat.  Hirviöni on jo pienentynyt ja kuplani ohentunut. Tunnen, että kuplani on lähelle puhkeamista. Näen jo kirkkaammin. Kuplani seinämät ovat alkaneet päästää valoa sisään. Mitä enemmän valoa pääsee sisään, sitä pienemmäksi hirviöni muuttuu. Valossa varjoni ehkä tummentuvat hetkellisesti, mutta ainakin näen ne silloin selvemmin. Pimeäydessä ei ole muuta kuin pimeyttä. Valo paljastaa varjot, jotta niistä voisi päästää irti. Jotta voisi käydä taistoon. Tuijottaa silmiin itseään. Niin kauan kuin on valmis. Valmis astumaan Peilimaahan tai sieltä pois, mikä vain sinulle on oikea todellisuus. Oikea todellisuus on jokaiselle oma, mutta sittä olen varma että siellä ei ole itseinhoa, vihaa tai kostonhalua.

Kuvittele jos voisit hetken olla Liisa ja voisit kurkistaa peiliin. Mitä näet? Hirviön vai rakkauden? Kumman haluat nähdä? Voit nähdä kumman vain, se on sinun oma todellisuutesi.

Uskallatko kurkistaa peiliin?

Rakkaudella Minna

Minulla on sanottavaa

Ensin tekstin otsikon piti olla, Mikä minä olen mitään sanomaan?

Mutta se alkoi tuntua typerältä. Miksi tuollaista tarvitsisi edes miettiä. Miksi tarvitsisin oikeutuksen ulkopuoleltani ilmaistakseni ajatuksiani muille. Silloinhan arvottaisin itseni muiden kautta. Vaikkei minulla olisikaan mitän järkevää sanottavaa, saisin kai silti puhua. Syy miksi edes mietin tälläista johtuu varmaankin siitä että taistelen itse samojen asioiden kanssa mistä kirjoitan. Jokin osa minusta yrittää viestiä etten voi neuvoa toisia jollen itse ole täydellisesti selvittänyt omia ongelmiani. Oikeastaan en edes haluaisi neuvoa, mutta jotenkin tekstiini vain hyppää mukaan neuvoja ja kehotuksia. Toisaalta ne ovat yhtä lailla tarkoitettu muistutuksiksi myös itselleni. Vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin kun on liian helppo ajautua takaisin.

Luin juuri jostain että kun teksti on kirjoitettu, vastuu siirtyy kirjoittajalta lukijalle. Jokainen on vastuussa sanoistaan, aina, mutta tässä tarkoitetaankin vastuuta tunteista ja ajatuksista joita sanat herättävät. Tekstin kirjoittajahan ei pysty hallitsemaan lukijassa nousevia ajatuksia ja tunteita. Kirjoittaja kirjoittaa itsestään lähtöisin ja omasta kokemusmaailmastaan käsin. Se, miten lukija sulauttaa lukemansa omaan kokemusmaailmaansa on hänen asiansa. Siksi vastuu tekstistä on tällöin lukijalla eikä enää kirjoittajalla. Yksi ja sama teksti voi nostaa pintaan täysin eri asioita eri ihmisissä, riippuen heidän sisäisestä maailmastaan.

Tekstillä on aina tarkoitus. Joko se auttaa kirjoittajaa tai sitten sen on tarkoitus tavoittaa joku toinen, joka tekstistä hyötyy. Uskon vahvasti johdatukseen ja uskon että tarvitsemamme tieto tulee kohdallemme juuri oikealla hetkellä. Tieto voi antaa vastauksen tai se voi herättää kysyksiä. Se voi innostaa tai tökätä ikävästi mahan pohjasta tai sydämen kohdalta. Jollekin toiselle täysin mitään sanomaton lause voi jollekin toiselle olla elämää muuttava. Emme voi aliarvioida sanojen voimaa.

Sille että minä kirjoitan on jokin syy. Se, etten sitä itse vielä tiedä, ei saa olla esteenä kirjoittamiselleni. Ehkä syy selviää myöhemmin. Jos joku joskus hyötyy kirjoittamistani sanoista, hyvä. Siitä voin olla iloinen. Mutta mikä estää minua iloitsemasta jo nyt, ihan vain siitä ilosta että voin kirjoittaa. Minulla on lupa ilmaista ajatuksiani. Kaikkialla se ei ole mahdollista. Täällä onneksi on.

Mikä minä olen mitään sanomaan?

Ehkä oikeampi kysymys olisikin ainoastaan Mikä minä olen? Vai tarvitseeko sitäkään miettiä? Vai tuleeko se mietittäväksi väkisinkin silloin kun kirjoittaa? Teksti, joka syntyy päässäni tulee minusta. Minun sisältäni. Silloinhan se on osa minua. Osa minua tuijottaa itseäni tietokoneen ruudulta tai paperilta. Tunnenko oloni kiusaantuneeksi vai pystynkö katsomaan itseäni ylpeänä ja hyväksyen?

Riippuu päivästä.

Kirjoittaessani paljastan osan itsestäni muille. Pelottavaa. Ja toisaalta aika vapauttavaa. Mutta koska Minulla on sanottavaa, aion sen myös sanoa. En tosin vielä tiedä mitä se tämän tekstin jälkeen on, mutta se ei olekaan pääasia, vaan se, että antaa itselleen luvan olla ja tehdä mitä itse haluaa. Se on tärkeintä.

Siskoni joskus kertoi lukeneensa ajatuksen, että se mitä joku toinen sinusta ajattelee, ei liity sinuun mitenkään. Me olemme kaikki vain itsemme heijastuksia. Se mitä näet toisessa kertoo enemmän sinusta kuin hänestä. Se miten sisäistät lukemasi kertoo enemmän sinusta kuin kirjoittajasta. Se mitä kirjoitan, kertoo minusta, mutta se miten se sinuun vaikuttaa, riippuu sinusta.

Toivottavasti, se miten se sinuun vaikuttaa, on positiivista.

Rakkaudella Minna

Luovuuden aalloilla

Onkohan mitään yhtä ailahtelevaa, kuin luova ihminen? Kuinka voi yhden viikon aikana olla niin täysin eri mieltä samasta asiasta? Alkuviikosta on täysin varma omasta tekemisestään ja loppuviikosta on valmis heittämään projektit ikkunasta ja miettii pitäisikö itse hypätä perässä. Ja vain siksi ei tee kumpaakaan, etteivät projektit vaan vahingossakaan pääse muiden nähtäville. Ja ehkä parempi, ettei itsekään lähde ulos talosta, ettei vaan käy ilmi, että edes yrittää yhtään mitään.

Miettikää jos kirurgi toimisi samoin. Puolivälissä leikkausta hän alkaisi epäillä omia taitojaan, tuhertaisi itkua, kunnes dramaattisesi käveli pois leikkaussalista ja huutaisi perään, ettei kukaan kuitenkaan tykkäsi lopputuloksesta, joten turha jatkaa.

Voimme varmasti kaikki olla tyytyväisiä siihen etten ole kirurgi.

Mutta voisiko tuota ailahtelevaisuutta käyttää jotenkin hyödyksi? Useinhan ailahtelevaisuus ajatellaan huonona asiana, mutta entä jos siitä onkin enemmän hyötyä, kuin haittaa? Olisiko mahdollista oppia surffaamaan luovuuden aalloilla? Jos menisikin aaltojen mukana, eikä yrittäisi uida vastaan. Sen sijaan, että epäuskon hetkellä tuhertaisi itkua, voisikin päästää irti ja luottaa siihen, että huomenna löydän vastauksen hankalaan tilanteeseen tai näen kirkkaammin epäuskoa aiheuttaneen tilanteen. Joka kerta olen itse kuitenkin päässyt yli ahdistuksesta ja saanut kiinni taas luovuuden innosta ja uusista ideoista. Ja usein on ollut nimenomaan hyvä pitää pieni tauko projektin kanssa ja sitä kautta saada uutta energiaa tilanteeseen.

Lupaan ensi kerralla pysähtyä ja hengittää ja itkun sijaan nähdä pysähdyksen suoma mahdollisuus. Jos luovassa työssäni tulee ongelma, tajuan, että ongelma on työssäni, ei minussa. Ja jos päädyn tuhertamaan itkua ja poltan projektini, silloin ongelma on minussa, ei työssäni.

Luovassa työssä on monesti hyvin vaikea erottaa itseään ja työtään, siksi kai muodostuukin niin suuria tunteita. Siksi on hyvä tiedostaa itsensä ja tunteensa, ikään kuin astua hetkeksi ulos itsestään ja seurata tilannetta neutraalisti. Itse koen tiedostavan elämisen juurikin niin. Kun pystyy tarkkailemaan itseään neutraalisti, ilman tunneryöpyn aiheuttamaa hallitsemattomuutta, pystyy toimimaan rauhallisemmin ja sitä kautta usein myös viisaammin.

Hetki sitten päädyin näyttämään erästä luovaa projektiani ihmiselle, jonka mielipidettä arvostan ja kenen tiedä olevan rehellinen. Sainkin rehellisen mielipiteen. Pidinkö siitä? En aivan. Arvostinko sitä? Kyllä. Kaksi eri asiaa. Hänen mielipiteensä sai minut (tietenkin) kyseenalaistamaan koko tekemiseni ja sen, voinko luottaa enää ollenkaan omaan arviooni. Tunsin, kuinka kritiikin aiheuttama pettymys sai itkuntuherruksen nousemaan kurkkuuni ja olin jo mielessäni tuhoamassa koko projektia ja samaan aikaan kuitenkin näin itseni ulkopuolelta ja ymmärsin itseäni. Pystyin sallimaan pahan olon ja osa minusta pysyi kuitenkin tyynenä ja ymmärsi, että huomenna olen jo rauhoittunut ja pystyn poimimaan kritiikistä kaiken hyvän ja tarvittavan. Ja voin taas jatkaa eteenpäin. Pystyin jopa kiittämään rehellisistä sanoista ja ilmaisemaan, etteivät ne kuitenkaan olleet mukavaa kuultavaa. Olin pettynyt, mutta toisaalta ylpeä itsestäni, kuinka tiedostavasti osasin toimia.

Pitää voida tuntea pettymys ja paha mieli, mutta samaan aikaan on hyvä tiedostaa, että ne myös menevät ohi. Ei sen kummempaa. Tunne tulee ja tunne menee. Luin juuri jostakin, (valitettavasti en muista mistä) että ahdistus ei oikeastaan ole tunne, vaan tunteen pelkoa. Viisaasti sanottu. Eli uskalla mielummin tuntea ne ikävätkin tunteet. Jos joka kerran, kun pettymys alkaa tuntua mahassa tai itkuna kurkussa, päätät olla tuntematta, tuo tunne menee ahdistuslokeroon. Ja kun tuo ahdistuslokero alkaa täyttyä, alkaa ahdistaa. Kaikki varmasti tietävät miltä ahdistus tuntuu. Tuntuu siltä että jostain pitäisi päästä eroon, jokin hiertää tai on tunne että ei saa henkeä, koska jokin puristaa.

Se, mikä puristaa, on tunteet, joita ei ole tunnettu. Tunteet haluaisivat päästä valloilleen. Tunteet eivät ole sitä varten, että ne talletetaan kehoon tai turrutetaan syömällä tai juomalla. Tunteet haluavat tulla tunnetuksi. Niillä on viesti, jonka ne haluavat välittää. Ja kun viesti on mennyt perille, tunteesta voi päästää irti. Niihin ei ole tarkoitus jäädä vellomaan. Ei edes niihin mukaviin.

Tunteet ovat viestintuojia. Älä siis tapa viestintuojaa. Vaan surffaa aalloilla. Tunne luovuuden into ja uskalla päästää irti kun aalto hajoaa. Odota uutta tunnetta, joka tuo uuden viestin ja luota, että kohta tulee taas uusi aalto, jonka energiassa pääset etenemään.

Rakkaudelle Minna

Tule jo pois sieltä muotista

Mahtaa olla epämukavaa. Oletko aivan varma että haluat olla siellä?

On todella haastavaa olla oma itsensä, sen sijaan, että esittäisi itseään. Usein, jos tunkee itsensä johonkin muottiin, esittää jonkinlaista versiota itsestään. Jos on epävarma jostain asiasta tai roolista on helpompi tunkea itsensä oletettuun muottiin ja toimia sen muotin rajojen sisällä. Onhan se turvallisempaan, kun on suojassa rajojen sisällä, on huomaamattomampi, eikä erotu taustasta.

Hyvin nopeasti me ihmiset kehitämme käytoskoodeja ja oletuksia miten missäkin tilanteessa tulisi käyttäytyä. Laumaeläiminä, meille on myös hyvin luonnollista alkaa noudattaa näitä käytösmalleja, ilman että kyseenalaistamme niitä sen kummemmin. Kuitenkin olemme siinä pisteessä, että meidän on pakko, oman hyvinvointimme kannalta, pysähtä miettimään, ovatko mallit sopivia meille. Haluaisimmeko kuitenkin käyttäytyä toisin. Toimivatko mallit meidän hyväksemme vai meitä vastaan?

Kuinka käyttäytyy hyvä äiti, hyvä tyttöystävä, hyvä työntekijä tai hyvä hyvinvointibloggaaja?

Riippuu tiestysti keneltä kysytään, mitkä ovat yleiset normit kussakin asiassa ja mitkä ovat kenenkin henkilökohtaiset vaatimukset ja oletukset. Muotoilemme muotit yleisten oletusten ja henkilökohtaiten oletustemme mukaisiksi ja kun muotti on valmiina, kiipeämme sisään.

No niin. Täällä sitä sitten ollaan. Mukavasti muotin reunojen sisällä. Ulkomaailman häly on vaimentunut ja tuntuu turvalliselta. No ehkä vähän ahdistaa, kun ei saa jalkoja suoriksi ja reunat tulevat vastaan vähän joka suunnalta, mutta ainakin on sellainen olo että käyttäytyy niin kuin kuuluu.

Käyttäydytkö sinä kuin hyvä tyttöystävä tai hyvä äiti? Vaikka vähän ahdistaa. Ajattelet että ahdistus kuuluu kuvaan. Sehän johtuu vaan siitä, että muotissa nyt sattuu olemaan vähän epämukavat terävät kulmat sisäpuolella. Niihin vaan pitää tottua.

Elämässä on tietenkin epämukavuuksia ja teräviä kulmia, mutta tarkoitan että jos jokin asia ei vaan sovi sinulle, on se uskallettava sanoa ääneen. Jos ei heti uskalla kiivetä kokonaan ulos muotista, voi vähän kurkistella reunojen yli tai vaikka heiluttaa valkoista lippua antautumisen ja irtipäästön merkkinä. Viestinä siitä, että olisi valmis tulemaan ulos, mutta tarvitsee ehkä apua ulkopuolelta.

Uskalla kasvaa ulos omista oletuksistasi ja rajoituksistasi.

Itse olen kiipeillyt ulos monistakin muoteista ja joissain asioissa olen varmaan vielä hyvin tiukasti muotissa ja vetänyt kannenkin päälle, ettei vaan tarvitsis tulla ulos, mutta pikku hiljaa varmasti alkaa ahdistaa tarpeeksi paljon, niin, että päädyn heiluttelemaan valkoista lippua.

Tämä blogi on yksi niistä asioista, joita en haluaisi tunkea mihinkään muottiin. Silläkin riskillä, että lopputulos on sekava, aion pitää vapauden kirjoittaa mistä haluan, ilman rajoja. Ilman sitä, että pitäisi miettiä, mitä kuuluisi kirjoittaa. En halua miettiä, onko sallittua kiroilla ja kirjoittaa henkisistä asioista samassa blogissa. En halua lokeroida itseäni.

Elämä on melko sekavaa. Ja kirjoitan elämästä. Tai ehkä seuraavaksi jostain muusta.

Ei siis tungeta itseämmä epämukaviin muotteihin, vaan ollaan itse niitä muotteja. Kun ymmärtäisimme, ettei meidän tarvitse sopeuttaa itseämme ulkoiseen todellisuuteen, vaan sopeuttaa ulkoinen todellisuus itseemme, täyttämällä itsemme niillä asioilla, jotka meidän henkilökohtaiseen muottiimme sopivat täydellisesti, silloin voimme antaa itsemme olla vapaita ja muuttuvia. Oma muottimme ei nimittäin ole jäykkä ja muuttumaton, vaan kasvaa ja muuttu sitä mukaa, mitä me uskallamme ottaa vastaan.

Tee siis niitä asioita, jotka saavat sun olemuksen hehkumaan.

Rakkaudella Minna

Mielummin v*tutus kuin lamaannus

Pahoittelut tästä kiroilusta, mutta asioista pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä. Vitutus sanaa ei oikestaan voi korvata millään. Kyllä te tiedätte. Aiemmissa teksteissäni olen puhunut lempeydestä ja itsensä hyväksymisestä. Hyviä asioita, mutta eivät aina riitä.

Koska, jos aikoo hyväksyä itsensä, on luultavasti purettava muureja ympäriltään ja hajotettava erilaisia vääriä uskomuksia. No, niitä ei välttämättä lempeydellä hajotetakaan. Joskus tarvitaan raakaa voimaa. Ja jos jossain on voimaa, niin vitutuksessa. Kunhan sen kohdistaa oikein. Muita on turha syyttää omista ongelmistaan, koska niin kuin jo aiemmin kirjoitinkin, kaikki on itsestä kiinni.

Mutta, jos katsot kuvan vasaraa, joka muuten sattumalta lojui matolla, koska olin sillä pari päivää sitten hajottanut lautasia mosaiikkitöitä varten, (ja kehtaan lapsille valittaa, kun ovat niin sotkuisia) niin tuntuuko enemmän siltä, että haluaisit olla kuin tuo vasara, maata lamaantuneena lattialla vai haluaisitko mielummin hakata vasaralla jotain?

Onko hyödyllisempää maata lamaantuneena vai vaikka hajottaa jotain? Eikö ole parempi purkaa tunteitaan ja laittaa voimaansa johonkin, kuin olla passiivinen ja antaa elämän mennä ohi? Itse ainakin olen jo aivan tarpeeksi maannut lamaantuneena, valitsen siis mielummin vaikka vitutuksenkin. Tunteepahan ainakin jotain. En siis kannusta ketään mätkimään vasaralla muita tai tekemään tuhoja, vaan hajottamaan vaikka sitten jo valmiiksi rikkinäisiä astioita. Tai voihan vasaralla rakentaakin. Jotkut alkavat suutuspäissään siivota. Tätä tarkoitan sillä, että kunhan sen ärsytyksensä kohdistaa oikein. Suuttumus voi olla myös voima tehdä päätös jostain asiasta, joka ei toimi.

Tarpeeksi kun ärsyttää, niin alkaa tapahtua. Kun aikasi tökit ampiaispesää, niin kyllä ne sieltä kimppuun käy. Sama juttu itsesi kanssa. Tarpeeksi kauan, kun hankaloitat itse omaa elämääsi, jossain vaiheessa turhaudut ja sitten räjähtää. Ja kehittävintähän on räjähtää itselleen, ei puolisolle (jollei asia liity häneen) tai lapsille. On kokemusta. Se ei auta. Hankaloittaa vain. Jos (kun) näin käy, kannattaa pyytää anteeksi. Myös itseltään.

Käytä räjähdysvoima siis hyväksesi ja tee jokin asia, joka on pitänyt tehdä jo viikkoja tai vuosia, sano asiasta, joka on häirinnyt, mutta johon olet vain tyytynyt, paremman puutteessa. Tee jotain, joka muuttaa vallitsevan tilanteen. Aina ei tarvitse edes olla selvää jatkosuunnitelmaa. Jos revit alas jotain vanhaa ja toimimatonta, uutta rakentuu väkisinkin tilalle. Keinot selviävät kyllä, kunhan vaan uskallat tehdä ensimmäisen liikkeen johonkin suuntaan. Usein tiedämme kyllä mitä tehdä. Emme vain ehkä halua myöntää sitä itsellekään.

Toisaalta, voisiko sittenkin ajatella, että lamaannus onkin liikkeelle pistävä passiivinen voima. Tyyntä myrsyn edellä. Painekattila, joka räjähtää paineen noustessa tarpeeksi suureksi. Ehkä uupumus ja lamaannus ovatkin keinoja kerätä voimaa, jotta räjähdys, eli muutos voi tapahtua. Ehkä painekattilan paineessa muodostuukin timantteja tai vähintäänkin jotain uutta ja elinvoimaista.

Aina ei siis, niin sanotusti negatiivinen tunne olekaan negatiivinen vaan hyödyllinen keino pyrkiä parempaan. En sano, että olisi järkevää olla ilkeä muille tai saada tästä jokin syy jäädä siihen negatiivisuuteen, vaan haluan sanoa että tunteet ovat vain tunteita ja jos elää tietoisesti ei negatiivisiakaan tunteita pidä väheksyä tai pitää pahoina. Ongelma on enemmän siinä, että yritämme koko ajan niellä ne. Niellä omat pettymyksemme ja pahan olon, koska pelkäämme mitä tapahtuu jos sanommekin ne ääneen. Siksi emme (en) luultavasti osaa oikealla tavalla suhtautua esimerkiksi lapsen raivoon tai kiukkuun. En osaa itsekään oikealla tavalla käsitellä omaa ärsytystäni, kuinka osaisin auttaa siis lasta hänen kiukussaan.

Rehellisyys maan perii ja vie vitutuksen mennessään. Ollaan rehellisesti ärsyyntyneitä ja rehellisesti myönnetään mikä sen on aiheuttanut, eikä syytetä olosuhteita tai muita ihmisiä. Ja sitä kautta aletaan rakentamaan jotain toimivampaa.

Rakkaudella Minna