Solmukohta - Ongelma vai avain onneen?

Kirjoitan nyt aiheesta joka on jokaiselle kirjoittajalle tuttu. Kirjoitan siitä kun ei tiedä mistä kirjoittaa. Jep. Olen siis pahasti jumissa. En todellakaan tiedä mitä haluaisin sanoa sillä kaikki mitä yritän, tuntuu väkinäiseltä ja teennäiseltä.

Tunne on kauhea. Sillä haluan kirjoittaa. Ja teknisesti osaan tietenkin kirjoittaa. Osaan muodostaa lauseita, mutta ongelma on, etten tiedä millä sanoilla täyttää nuo lauseet. Mikään ajatus ei tunnu tarpeeksi hyvältä muodostaakseen lauseen.

Jostain olen muistaakseni lukenut että jos on aihe josta ei jostain syystä kykene kirjoittamaaan, silloin siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Mutta koska tällä hetkellä tuntuu etten pysty kirjoittamaan mistään käännyn kokeneemman puoleen ja pysähdyn miettimään seuraavaa lausetta.

”Uskon että luovuus lähtee aina ristiriidasta.” Laila Hirvissaari

No, ristiriita ainakin löytyy. - Halu kirjoittaa mutta ei tiedä mistä. Hirvisaaren ajatuksella tästä pitäisi syntyä jotain luovaa. Luotan siis siihen ja jatkan.

En tiedä mistä suunnasta ongelmaa tai aihetta lähestyisin. Väkisin riuhtominen harvoin avaa solmua, vaan saa sen entistä tiukempaan. Mutta on selvää että solmun kanssa oleminen on haastavaa. Solmua on vaikea hyväksyä. Alkaa turhauttaa ja turhautuminen lisää kierroksia. Ja äkkiäkös sitä löytää itsensä riuhtomasta väkisin. Taas.

Mutta mitä haluan sanoa tällä tekstillä? Ehkä sen että on ok olla solmussa.

Lopulta ihminen kuuitenkin kaipaa solmuja, haasteita elämäänsä, ongelmia rarkottavakseen. Miksi muuten olisi sudokuja, murhamysteereitä tai pakohuoneita. Haasteet pitävät hereillä. Mutta jotta selviää haasteista ilman suurempaa stressiä tai draamaa kannattaa yrittää olla samaan aikaan oman elämänsä Poirot ja sisäiselle rauhalle omistautunut erakkomunkki.

Ehkä kyse on myös asenteesta. Suhtaudutko haasteisiin ongelmina vai mahdollisuuksina. Monet omat haasteeni voisin mielihyvin rytätä ja tunkea roskakoriin, mutta sitten on niitä joiden avulla pääsinkin johonkin mihin en olisi päässyt ilman tuota haastetta. Yritän ajatella mahdollisimman nopeasti haasteen kohdatessani että mitä hyvää tästä mahdollisesti voisi kehittyä. Aina silloin Poirot ja erakkomunkki myhäilevät vieressäni. Joskus kun en jaksa olla positiivinen, käännän heille selkäni ja murjotan.

Kirjoituskurssilla kirjoitusjumini näyttäytyi niin että lopulta pääädyin kirjoittamaan pelosta joka estää kirjoittamisen, sillä pelkoahan writers block on. Onnistuin kääntämään haasteen mahdollisuudeksi, ja vaikkei teksti olisikaan huippukamaa, ainakin selätin pelkoni ja onnistuin saamaan paperille sanoja.

Lähiaikoina olen kirjoittanut satuja (sen minkä olen kirjoitusjumiltani kyennyt). Välillä tuntuu että on helpompi sanoa asiansa vertauskuvan kautta. Jotkin asiat ovat niin suuria että sanat tuntuvat latistavan alkuperäisen tunteen. Mutta joskus tuon tunteen saa kesytettyä toiseen muotoon. Ehkä juuri siksi olen kirjoittanut satuja. Kun teksti on sadun muodossa, on helpompi häivyttää itsensä näkymättömäksi, oman tavallisen ihmishahmonsa, ja antaa jonkin vähän taianomaisemman päästä ääneen.

Tarvitsemme arkeemme mysteereitä ja taikaa.

Mutta paremman puutteessa riittää sudoku ja saunatonttu.

Rakkaudella Minna

Runous? - Kuin Liisana Ihmemaassa

Seuraava teksti on Kirjoittamisen perusopintojeni oppimispäiväkirja runouskurssilta osittain muokattuna.

Viime viikot olen opiskellut runoutta, ja mielessäni taistellut Mikki Hiirtä vastaan. Ymmärrän, jos se kuulostaa oudolta, mutta koska aiheena on runous, on outous lähes vääjäämätön uhka. Itselleni Mikki Hiiri edustaa nokkeluuden ja ärsyttävyyden ilmentymää, ja jonkin aikaa oppimispäiväkirjani otsikko kuuluikin Runous – Nokkelien salaseura vai jotain, joka koskettaa sielua. Hylkäsin sen liian päällekäyvänä. En ole koskaan pitänyt aivopähkinöistä, loogista päättelykykyä mittaavista tehtävistä. Olen suorastaan inhonnut niitä. Ja pakko myöntää, että runous on näyttäytynyt minulla valitettavasti osittain aivopähkinän muodossa, ja tuloksena on ollut päänsärky ja ärsytys. Kurssin aikana olen monesti tuntenut itseni tyhmäksi. Ehkä aivoistani vain puuttuu looginen näppärännokkela tiedonkäsittelyn osio.

En ole koskaan ollut pikkutarkka, enemmän suurpiirteinen ja lavea. Minua ei kiinnosta jäädä tutkimaan yksityiskohtia, vaan maalaan kokonaiskuvan asioista hyvin lavealla siveltimen vedolla ja se riittää. Proosaa kirjoitan tiiviisti ja sen suurempaa selittelemättä. Kerron tarpeellisen yksityiskohdan lauseella ja jatkan eteenpäin. Tämä suurpiirteisyys on korostunut kurssin aikana, tai ainakin tullut näkyvämmäksi. Varmastikin piirre, jota voisin jalostaa.

Runoja pitäisi tutkia suurennuslasin kanssa, ja pienellä sudilla, paljastaen esille tarkoituksia, jotka lymyävät jossain sanojan ja sanomattoman alla. Toinen otsikkoni olikin Kuinka lähestyä runoutta – Argeologin intohimolla vai arkkitehtuurin ihailijana? Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen. Lukiessani runoa, se piirtyy mieleeni jonkinlaisena konkretiana. Katselen kokonaisuutta kaukaa ja ihailen yksityiskohtia ja rakennetta, mutta minulla ei ole tarvetta lähteä lapion tai argeologin työvälineistön kanssa tutkimaan rakennelman perustuksia tai kerrostumia, joiden päällä se seisoo.

Se mikä erottaa runouden prooosasta, on se, että proosassa kirjoittaja pitelee lukijaa kädestä ja johdattaa eteenpäin. Ei jätä yksin. Mutta runoilija ei taluta. Runoa luetaan yksin ilman kirjoittajaa, ja siltä se tuntuukin. Pitäisi tukeutua omaan tulkintaan, sivistykseen, tietoon ja tuntumaan. Välillä runoja lukiessani on tullut tunne, että sitä runoilija nimen omaan on hakenutkin, hän on kirjoittanut runon tarkoituksella vaikeaksi ymmärtää. Aivan kuin hän olisi halunnutkin jättää lukijan hapuilemaan yksin käsittämättömän äärelle. Pidän proosasta, joka liikkuu koko ajan eteenpäin ja kertoo itse itseään. En pidä siitä, että minun pitäisi avata auki, jokin sellainen, josta puuttuu puolet. Useinhan runoissa sanotaan jotain ja osa jätetään ilmaan. Useinkaan en kuitenkaan tiedä, pitäisikö runon jäädäkin aukinaiseksi arvoitukseksi, vai enkä vain ole ymmärtänyt jotakin.

Tove jansson on joskus sanonut, että lastenkirjailijat ovat ihmisiä, jotka pakenevat lastenkirjallisuuteen, koska eivät koe sopivansa aikuisten maailmaan. Ymmärrän väitteen ja voin samaistuakin siihen. Välillä koen olevani liian herkkä aikuisten maailmaan. Mutta mikä edes on aikuisten maailma? Väitän että liian usein se vertautuu satuun keisarista ja tämän uusista vaatteista, josta jo ennakkotehtävässänikin kirjoitin. Lapsia ei pysty huijaamaan turhantärkeydellä tai tekotaiteellisuudella. Lapsi näkee alastoman keisarin ja uskaltaa huutaa sen ääneen. Siksi arvostan lastenkirjallisuutta ja koen sen maailman enemmän omakseni. En osaa luovia runouden autuaan keskeneräisyyden ja käsittämättömien merkitysten ristiaallokossa. Tarvitsen konkretiaa ja selkeyttä.

Oikeastaan koko kurssin ajan runous on ollut kuin saippuoitu mustekala. Aiheeseen on ollut lähes mahdoton tarttua, jokin monesta lonkerosta on aina päässyt karkuun. Runous on näyttänut minulle monia lonkeroitaan, mutta vain kiusoitellut, eikä ole antanut ottaa kiinni. Aina kun olen ollut lähellä jonkinlaista ymmärräystä, on se luiskahtanutkin otteestani. Mutta ehkä se onkin runouden luonne. Ehkä olenkin tietämättäni päässyt runouden ytimeen. En tiedä. Tai sitten olen Liisana Ihmemaassa ja täysin hukassa.

Mutta vaikka olenkin tuntunut elovani eksyksissä, olen myös samalla tuntenut valtavaa innostusta ja luovuutta kurssin aikana. Aihe on ollut mielenkiintoinen ja kutkuttava. On vain ollut vaikea pitää yllä innostusta, kun kompastuu koko ajan merkityksiin, joita ei ymmärrä. Aivan kuin lapsi, joka yrittää ylittää polulle kaatuneita puunrunkoja ja pysyä samalla aikuisten vauhdissa. Olen lukenut kurssin aikana paljon runoja, saamatta otetta oikein mistään. Kuitenkin on yksi, joka teki vaikutuksen ja se oli Walt Whitmanin noin satasivuinen runo Laulu itsestäni. Luin sen yhdeltä istumalta ja olin vaikuttunut. En tiedä mitä se kertoo minusta, että yli sata vuotta sitten kirjoitettu runo puhutteli minua sieluntasolla paljon enemmän kuin lukemani nykyrunous. Mutta lukiessa tuntui, että voisin heittää ylävitoset Waltin sielun kanssa ja yhdistyä hänen kauniisiin sanoihinsa. Ehkä olen juuttunut historian havinaan, mutta Laulu itsestäni on mielestäni runoutta, josta on vaikea pistää paremmaksi.

Kerroin kurssilla, etten halua kirjoittaa omasta pahasta olostani käsin. Maailmassa on jo tarpeeksi pahaa, enkä halua lisätä tuota määrää kaatamalla omaa ahdistustani muiden kohdattavaksi. Mutta pian ymmärsin etten voi muutakaan. Ei luovuudelle voi kertoa sääntöjä. Ymmärrän sen nyt. Luulin ymmärtäneeni sen jo aiemminkin.

Luovuus paljastaa totuuden, tai sen, jollei totuutta ole. Luovuus, jossa ei ole totuutta on vailla tarttumapintaa. Ilman sitä mikä tahansa luovan työn tulos tuntuu kliiniseltä ja jää etäiseksi. Ymmärrän, jos omat runoni ovat jääneet etäisiksi, sillä en ehkä sittenkään ole valmis kirjoittamaan runoja, ainakaan itsestäni. Se mistä kohdin mielestäni runouden tai luovuuden pitäsi syntyä, on liian lähellä minua, liian lähellä sitä kohtaa itsestäni, joka on vielä haavoilla, jotta sitä voisi alkaa sorkkimaan. Tarvitsen aikaa ja etäisyyttä itseeni. Haavojeni tarvitsee saada parantua rauhassa. En voisi avata jotain, joka on vielä kuin avohaava. Siksi runoni ovat ehkä olleet kiertelyä ja kaartelua, asioiden ympärillä ja ovat jääneet etäisiksi ja imelän vaaleanpunaisiksi.

Niin kauan kuin runous tai taide ylipäätään herättää sisällä pahaa oloa, niin kauan sitä löytyy sisältä ennestäänkin. Ehkä runouden yksi tehtävä onkin herätellä luolistaan nuo nukkuvat hirviöt ja saatella ne päivänvaloon kohdattaviksi. Näin ainakin kävi itselleni. Runous laukaisi sisäisen kriisin, jossa jouduin (taas) kohtaamaan uupumukseni ja yksinäisyyteni. Luulin olevani jo tyynemmillä vesillä. Kunnes luovuus paljasti totuuden. Mutta ilman sisäistä taistelua en pystyisi ymmärtämään runoilija Rilken sanoja

”Yksinäisyydessänne Teillä on koti.” Rilke

kirjasta Kirjeitä nuorelle runoilijalla. Tuntui kuin Rilke olisi kirjoittanut kirjeensä  minulle. Sadan vuoden takaa saapui nippu kirjeitä, jotka koskettivat aivan kuin joku, jota en ole koskaan tavannut, olisi tuntenut minut ja kirjoittanut ajatellen minua. Kirjoittamisen ihmeellisyyttä parhaimmillaan.

"Taide syntyy pohjattomasta yksinäisyydestä.” Rilke

Ehkä aiemmin kirjoittamani totuus löytyy juuri tuosta samasta yksinäisyydestä. Paikasta, jossa valheelle ei ole sijaa. Luovuus vaatii itsensä kohtaamista, ja itseään ei voi kohdata, jollei samalla kohtaa portin vartijana seisovaa yksinäisyyttä. Viimeinen hirviö, joka täytyy kohdata, ennen kuin voi saavuttaa rauhan ja hiljaisen tilan, jossa voi kuulla luovuuden.

Runous on taidetta. Taiteen tarkoitus on vaikuttaa. Runous on siis kohdallani  tehnyt tehtävänsä. Pöllyttänyt ajatuksiani ja herättänyt tunteita, raivokkaitakin. Olin jo heittämässä runoutta Mikki Hiiren kanssa samaan tyrmään ja viskaamassa avainta mereen, mutta sitten tuli joulu ja tarpeellinen tauko. En luovuta. Aion antaa runoudelle uuden mahdollisuuden. Odotan vain pölyn laskeutuvan taistelukentällä.

Rakkaudella Minna

Minä kirjoittajana & Kumisaapaskuningas

Otan kynän käteeni. Tuntuu kuin vetäisin kurahousut jalkaani ja tuntisin itseni yhtä avuttomaksi kuin päiväkodin pihalla seisova lapsi, joka on sullottu liian tiukkoihin kuravaatteisiin. En ole ollenkaan varma, pääsenkö ylös, jos satun kompastumaan lätäkköön. Tiukka kumihaalari estää liikkumisen.

Joku sanoo, kirjoita. Tunnen kuinka pelon kokopuku kiristyy ylläni, kuinka se vaikeuttaa hengittämistä. Mitä jos kaadun? Mitä jos kompastun omaan tyhmyyteeni tai nokkeluuteeni? Jos vain jähmetyn ja tunnen itseni naurunalaiseksi kurahaalarissani. Jos paljastuukin että olen aikuinen, eivätkä aikuiset käytä kurahaalaria.

Alkaa Sataa.

Tunnen ensimmäisen pisaran kasvoillani. Kirjoitan sen paperille. Toinen pisara valuu kasvojani pitkin. Käännän kasvoni taivasta kohden ja annan sateen huuhtoa. Otan vastaan jokaisen pisaran ja annan taivaan kertoa minulle tarinaa. Kirjoitan kaiken ylös ja luotan siihen että juuri oikeat pisarat osuvat minuun, valuvat tajuntaani.

En välitä enää kurahaalarista. Aivan sama. Voin istua lätäkköön. Saappaseen menee vettä. Ei haittaa, se vain virkistää. Taidankin kirjoittaa sadun Kumisaapaskuninkaasta ja kuninkaan kymmenestä pienestä porsaasta.

Eivät aikuiset istu kuralätäköissä.

Eivät istukaan, mutta varmasti haluaisivat. Ja minä aion istua. Vaikka olenkin aikuinen. Kirjoittaessa saan tehdä mitä haluan. Kun kirjoitan, kaikki on mahdollista. Olen juuri vapauttanut Kumisaapaskuninkaan ja tämän kymmenen pientä porsasta universumin ikuisuudesta ja tuonut heidät tähän paperille. Nyt he ovat totta, eivätkä lentele enää potentiaalisena ajatusenergiana taivaalla.

Eikö ole jännittävää? Kuuntelee vain hiljaisuutta ja saattaa vahingossa luoda kokonaisen maailman. Tai kasan porsaita ja heidän kuninkaansa. Ja mistä tietää, ovatko porsaat vain porsaita. He voivat olla hyvin ilkeitä porsaita, jotka aikovat tuhota maailman tai sitten, he voivat olla itämaan kymmenen viisasta Tietäjää, jotka tulivat valeasussa kertomaan kymmenen maailmankaikkeuden suurinta viisautta.  

Olkaa hyvä viisaat Tietäjä-possut, voitte kertoa viisautenne. Minulla on jo kynä kädessä.

Alan kirjoittaa.

Jossain vaiheessa uskallan riisua kurahaalarin. Se on vieressäni myttynä, kuin palomiesten saappaat ja haalarit, odottaen, että tarvittaessa hyppään sisään. Voin hypätä turvaan jos pelkään roiskeita tai tulvaa, jonka sanat saattavat aiheuttaa. Tulva voi yllättää ja tulla mistä vain. Voin joko uida tai paeta. Tosin saappaat jalassa saatan hukkua, eikä haalaristakaan ole mitään apua.

Tarvitsen veneen, jolla seilata tulvavesillä. Voin mennä tulvan mukana, antaa aaltojen johdattaa. Saatan päätyä minne vaan. Käännän veneen uusille vesille ja heilutan hyvästit arkitodellisuudelle.

Kas, possut ovatkin hypänneet veneeseen. Vaatii herkkää korvaa, jotta ymmärtää possujen kieltä. Täytyy olla ihan hiljaa ja rentoutua, jotta ymmärtää viisaudet, jotka eivät tule tästä maailmasta. Sanojen maailmassa kaikki on toisin ja samaan aikaan juuri niin kuin täälläkin. Possut voivat puhua ja minä voin olla mitä vain.

Ehkä Kumisaapaskuningas olenkin minä. Siksi minulla on kultainen kruunu, saappaat ja veneessäni kymmenen pientä porsasta.

Lasken kynän kädestäni. Palaan takaisin ja tervehdin taas teitä.

Rakkaudella Minna

Oma tyyli - Ai mikä?

Väsyttää. Kerroin aiemmin, että minut hyväksyttiin opiskelemaan kirjoittamisen perusopintoja Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Koska asun pääkaupunkiseudulla suoritan opinnot Helsingissä ja osittain verkossa. Ensimmäisen lähiopetusviikonlopun jäljiltä olo on tyhjä ja turta.

Jännityksestä johtuen, olo on fyysisestikin väsynyt. Aivan kuin olisin antanut kaikkeni, vaikka istuinkin vain paikallaan. Olen todella kova jännittämään ja se vie voimia, mutta olen jo paremmin oppinut toimimaan jännityksen kanssa. En anna sen enää niin paljon rajoittaa elämääni. Ja hyväksyn sen, että jännittävän asian jälkeen, olo on todella väsynyt jonkin aikaa. 

Toinen jalkani on oven välissä, lähdössä Fidaan ja silmät vilkuilevat kahvinkeitintä. Olisi helpompi lähteä tekemään löytöjä kirpparille, kuin istua kirjoittamassa, mutta vielä en kuitenkaan anna periksi. 

Ensimmäisen päivän jälkeen, oloni oli todella hyvä ja tunsin vahvasti, että olen juuri siellä missä pitääkin. Toisen päivän jälkeen taas tunsin pääkipua ja ahdistusta. Omat tekstit tuntuivat mahtipontiselta turhalta yrittämiseltä. Ja tunsin oloni typeräksi ja lapselliseksi.

Taistelen muutenkin elämässä, siitä että millä lailla olisin minä ja kuinka voisin tehdä asiat omalla tavallani anteeksi pyytelemättä. Usein, kun olen vahvasti ollut oma itseni ja ilmaissut itseäni vapaasti, olen tuntenutkin oloni itserakkaaksi mahtailijaksi, joka luulee itsestään aivan liikoja.

Jokaisella kirjoittajalla ja kirjailijalla on oma tyylinsä, mutta milloin oma tyyli onkin vain maneeri tai itsensä toistamista? Miten voi uudistaa itseään, ilman että hävittää itsensä samalla? Toisaalta pitää olla vahva oma ääni ja tyyli, mutta milloin sekin käy tylsäksi?

En ole päässyt alkua pidemmälle ja mietin jo muiden kyllästyttämista. Jaksanko itsekään omaa tyyliäni? Ja mikä edes on oma tyylini?

Ensimmäisessä kirjoitusharjoituksessa piti valita sokkona kortti ja kertoa sen pohjalta yhdellä virkkeella, mitä kirjoittaminen itselle merkitsee. Sain jokerin.

“Kirjoittaminen on minulle väylä maailman ja sanojen runsauteen, mahdolliseen ja mahdottomaan.”

Kirjoitin tuon, koska tulkitsin jokerin olevan yllättävä tekijä, kaiken mahdollistaja ja erikoislaatuinen. Aivan kuin kirjoittaminen parhaimmillaan. Runsautta edustavat kolme kahdeksikkoa. Kahdeksan kun on runsautta edustava luku. Ei hullumpi viesti maailmankaikkeudelta opintojen alkuun.

Seuraavassa harjoituksessa piti kirjoittaa viiden virkkeen kirjoittajaesittely itsestään viidessä minuutissa.

“Kirjoitan, koska tuli polttaa allani, pelon demoni väittää etten pysty ja tökkii tulikuumalla seipäällään. Kirjoitan, koska yläpuolellani oleva maailmanparantaja eukko huutaa vuorenrinteeltä ja muistuttaa uudesta maailmasta. Kirjoitan koska tasaisesti palaan lapseksi, joka ei tiedä muusta. Kirjoitan, koska olen jo kirjoittanut, koska demoni, maailmanparantaja eukko ja lapsi ovat jo itseni kirjoittamia. Istun ja katson meitä neljää ja jatkan kirjoittamista.”

Siinä.

Jossain kohti päivää havahdun siihen että tunnen äkkiä itseni lapsellisen innostuneeski omästa tekemisistani. Monet muut kirjoittavat itsestään hauskan ironisesti. Ja sitten olen minä ja mahtipontisuuteni. Jotenkin hävettää, mutta oikeastaan olen kuitenkin ylpeä siitä, etten vähättele tekstejäni tai tekemistäni.

Kirjoituskurssillamme Vantaan sanataidekoululla on ollut sääntö, että jos vähättelee tai haukkuu itseään tai omia tekstejään joutuu tarjoamaan pullat seuraavalla kerralla. Todella järkevä sääntö, sillä muuten puolet kurssista menisi siihen, että jokainen vuorollaan tottumuksesta haukkuisi itseään ja tekstejään. Ja ketä se hyödyttäisi. Omaa tekstiään pitää katsoa kriittisellä silmällä, mutta jokainen tietää sen, kun itsestään tai tekemisestään kiusaantuneena, on helpompi mennä ironian tai vähättelyn taakse.

Teksti pöytään ja selkä suoraksi. Oli se kuinka mahtipontista tai tylsää tahansa.

Oma tyyli muodostuu luultavasti ajan kanssa. Asiat ja kirjoittaminen loksahtelevat paikoilleen luonnollisesti. Ja ehkä oma tyyli on asia, mitä ei itse kannata tai tarvitse edes miettiä.

Jääköön se muiden tulkittavaksi. 

Rakkaudella Minna

Omalla pelivuorolla - kirjoittaminen&kritiikki

Olen pelilaudalla. Heittänyt noppaa. Oikeassa elämässä olen tehnyt peliliikkeen ja antanut tekstini, osan itsestäni arvioitavaksi. Noppa on ilmassa. Odotan jännityneenä. Olen päästänyt irti kontrollista, lopputulos on jonkun toisen hallinnassa. En voi muuta kuin odottaa nopan osuvan pelilautaan ja kierivän, kunnes tulos paljastuu.

Tuntuu kuin olisin itsekin ilmassa. Pyörisin hallitsemattomasti kohtalon armoilla. Iskeydynkö maahan kovaa ja korkealta vai pehmeästi pyörien? Ahdistaa. Ilmassa pyöriminen, odottaminen vaikeuttaa hengittämistä. Valta minuun on jollakin toisella.

Hetkinen. Pysäytetäänpä tilanne tähän. Jätetään noppa ja minut hetkeksi ilmaan roikkumaan.

Tarvitseeko palautustilanteessa olla ollenkaan kyse vallasta? Tarvitseeko kirjoittajan hattu kourassa, anteeksi pyydellen anoa vapautusta tai oikeutusta omalle kirjoittamiselleen? Valtaa tarvitaan, jotta voisi hallita muita, nostaa itsensä ylemmäksi. Valtaa tarvitaan voittamiseen.

Entä jos elämässä ei olisikaan kyse voittamisesta tai pärjäämisestä, vaan antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos emme arvottaisikaan toisiamme aseman perusteella, vaan ymmärtäisimme, että olemme kaikki samalla pelilaudalla, pelinappuloina yhtä arvokkaita, ainoastaan eri kohdassa pelilautaa.

Palautteen antaja on ehkä ehtinyt pelissään kerätä enemmän pelimerkkejä, kokemuksia, taitoja ja hänelle on varaa jaella niitä nyt eteenpäin muille, kohtaamilleen ihmisille. Emme taistele tai pelaa toisiamme vastaan, vaan toistemme kanssa, omaa henkilökohtaista peliämme. Jokainen meistä on omalla polullaan ja kohtaa juuri niitä haasteita, kokemuksia ja ihmisiä, joita kullakin hetkellä tarvitsee. Kun elämästä häviää voittamisen tarve, tulee tilalle vapaus. Vapaus taas mahdollistaa vilpittömyyden.

Vilpitön palaute on parasta, mitä kirjoittaja voi saada. Palautteen perimmäinen tehtävähän on auttaa kirjoittajaa kehittymään. Kun se tehdään vilpittömästi, on mukana auttamisen halu ja kannustus. Hyvä palaute nostaa esiin hyvää ja huonoa tai oikeammin toimivaa ja kehitystä kaipaavaa. Palaute antaa tarttumapintaa. Auttaa kokoamaan tekstiä kokemuksena.

Kirjoittamisen alussa kirjoittaja on usein hukassa kirjoittamisensa kanssa. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemuksia kirjoittamisesta ja siitä kuinka edetä ja kohdata teksti. Kokeneempi kirjoittaja pystyy näkemään ja kokemaan tekstin kokonaisuutena peremmin ja tällöin auttaa kirjoittajaa navigoimaan vierailla vesillä. Näin kirjoittaja rakentaa kokemuspohjaa, jonka avulla jatkossa suunnistaa itsenäisesti.

Palautetilannetta voisi ajatella risteyskohdaksi. Kohtaamme elämässä risteyksiä, joista valitsemme parhaaksi katsomamme suunnan. Palaute toimii tienvittana. Oma polku hahmottuu kokemus ja palaute kerrallaan. Myös palautteenantaja on omalla polullaan. Tarkoituksemme on kohdata ja harjoittaa antamista ja vastaanottamista.

Risteyskohdassa, ennen paluttetta meillä on edessämme kaksi tai useampi tie, joista valita. Tämä on suppea näkymä, minkä näemme todellisuutenamme. Palautteen antaja voi kuitenkin palautteellaan avata meille konkrettisestiin täysin uusia polkuja, joita emme olisi itse ikinä löytäneet. Polut olivat olemassa, mutta tarvitsimme apua löytääksemme ne.

Onnistunut palaute pitää liikkeessä. Työntää ehkä etsimään omaa voimaa, ratkaisuja kehitystä kaipaaviin kohtiin tai kannustaa jatkamaan jo sujuvaa asiaa.

Palataan takaisin pelitilanteeseen ja palautetaan minut ja noppa takaisin laudalle. Voin siis rauhassa heittää nopan ilmaan ja pysyä itse tukevasti pelilaudalla rauhallisena, tietäen, että mikä tahansa lopputulos onkin, se vie minua eteenpäin juuri minulle oikeaan suuntaan.

Kirjoitamme omaa sisäistä todellisuuttemma todemmaksi itsellemme ja samalla myös muille. Haluamme myös muiden saavan kokemuksen tuosta todellisuudesta. Teksti on vain tekstiä kunnes se luetaan, jolloin se muuttuu kokemukseksi. Hyvä palaute vahvistaa tekstiä. Vahva teksti synnyttää vahvan kokemuksen.    

Kukaan, joka on elossa, ei ole pelannut peliä loppuun. Voimme siis rauhassa kulkea omaaa polkuamme, kokea vahvasti ja harjoittaa kohdatessamme antamista ja vastaanottamista ja palautteillamme auttaa toisiamme etenemään ja ratkomaan omaa henkilökohtaista arvoitustamme, itseämme kirjoittajina tai ihmisinä ylipäätään.

Kiitos että olet mukana polullani ja todellisuudessani.

Rakkaudella Minna