Alussa ei voi olla lopussa

Kuinka moni on lukenut kirjasta viimeisen sivun ennen aikojaan, jopa ennen kuin on lukenut sivuakaan alusta? Veikkaan että moni. Oletko miettinyt miksi niin tehdään? Johtuuko se silkasta uteliaisuudesta, laiskuudesta, vai siitä, että viimeisen sivun lukeminen on yksinkertaisesti liian helppoa. Siinähän se on, kolmensadan sivun päässä ensimmäisestä.

Vai voisiko se johtua siitä, että se on ainoita asioita elämässä kun voit olla lopussa ennen alkua. Elämä on alituista alkua. Kun jokin asia tulee loppuunsa, alkaa väistämättä jokin uusi. Emmekä koskaan voi edetä suoraan jonkin asian lopputulokseen, vaikka kuinka haluaisimme.

En pidä itseäni valtavan uteliaana ihmisenä. Pysyn järjissäni, vaikka en kuulisikaan salaisuutta, jonka tiedän olevan olemassa, en googleta reality-sarjojen ihmisten kohtaloita, ja pystyn elämään vaikken näkisikään viimeistä osaa sarjasta, jota olen seurannut. Siksi pystynkin olemaan lukematta kirjan viimeistä sivua liian aikaisin.

Sen sijaan vaikeuksia tuottaa elää elämää ilman, että tiedän mitä lopussa tapahtuu. Enkä tarkoita kuolemaa, vaan ylipäätään elämän lopputulemia. Jos aloitan jonkin projektin, haluaisin todellakin tietää kuinka siinä käy, ja oikeastaan vielä enemmän haluaisin tietää kaiken sen, minkä tiedän tietäväni lopussa. En malttaisi olla kärsivällisesti matkalla. Haluaisin olla perillä. Haluaisin jo tietää kaiken.

Tai luulen haluavani. Typerä ajatus. Sillä olemalla lopussa, on aina yhden askeleen lähempänä kuolemaa. Niin. Oletko ajatellut asiaa sillä tavoin? Aina kun saat jonkin projektin loppuun tai kun koet tulleesi päätepisteeseen jossain asiassa, olet lähempänä kuolemaan. Onko mitään järkeä kiirehtiä elämässä, kun lopputuloksena viimein on kuolema.

Täytyy myöntää, etten itsekään ajatellut näin, ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä tekstiä (tietenkin malttamattomana, toivoen sen olevan jo kirjoitettu). Mutta nyt ymmärrän, etten halua elää elämääni niin, että jo iltapäivällä toivon että olisi ilta, tai että piinallisuuteen asti mietin vain kirjoitusprojektieni loppupistettä. Tästä lähtien aion nauttia ajasta ja tekemisestä ennen loppua. Ennen lopullista kaiken päättävää pistettä.

Se että on puolivälissä, on jo saavutus sinällään, ja iltapäivällä on varmasti oma arvonsa, jota en vielä ole löytänyt. Vai onko niin, että iltapäivä ärsyttää vain siksi, että se on aamun ja illan välissä, keskellä. Iltapäivällä ei olla päivän alussa eikä lopussa. Symboloiko se elämääni ylipäätään, siten, että olisin mielummin, joko aamussa, jossa kaikki on vielä mahdollista ja fokus on tulevassa, tai illassa, jossa voi levätä kun päivä on jo ohi?

Kamalaa jos näin on. Taidan alkaa iltapäivä-fiilistelijäksi. Alan panostaa ihaniin iltapäiviin. Ja ihaniin välipaloihin, ettei nälkä ja ärsytys iske ja laita haaveilemaan illan sohvahetkestä. Ehkä iltapäiväkävely piristäisi ja kynttilän sytytän vain siksi, että kello on kolme. Keksin kyllä varmasti muutakin. Ihan varmasti. Enkä koske puhelimeeni, ellen ole aikeissa kuunnella rauhoittavaa meditaatiota.

Haluan että elämäni osa-alueet ovat tasapainossa, niin että saisin nautintoa niistä jokaisesta itsestään, eikä tarvitsisi haikailla seuraavaa hetkeä, ennen kuin sen hetki todellisuudessa on.

Onko onni juuri sitä, että ei haikaile tulevaa eikä mennyttä? Aivan kuin kirjaa lukiessa useimmiten keskittyy juuri siihen sanaan ja lauseeseen, mitä sillä hetkellä lukee ja saa nautintoa siitä, eikä kymmenen sivua sitten tapahtuneesta, tai siitä että olisi kirja olisi jo luettu. (Paitsi juuri niinä hetkinä, kun tekisi mieli ihan vähän kurkistaa viimeiselle sivulle.)

Jos kirjaa lukiessasi haluisit, että se olisi jo luettu, kertoo se kirjan laadusta tai oikestaan siitä, ettei se ole ehkä tarkoitettu sinulle, kertoisiko silloin tulevan tai menneen haikailu, oman elämäsi laadusta, tai siitä ettei se ehkä ole tarkoitettukaan sinulle, ainakaan sellaisenaan?

Onneksi emme kuitenkaan ole, jo kirjoitettuja kirjoja, vaan keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka voivat muuttaa muotoaan mihin suuntaan vain tai millaiseksi vain keksimmekään.

Rakkaudella Minna

Satu Suuresta linnasta

Olipa kerran kaukana täältä, toisessa maassa, Suuri Linna. Linnan omisti kuningas kultaisessa valtaistuimessaan,  kuningatar omassa kultaisessa valtaistuimessaan, kuninkaan vierellä ja heidän prinsessansa kultaisessa kruunussaan. Linnan portit olivat kaikille avoinna ja linnassa asuikin monenmoista värikästä väkeä, köyhä kerjäläinen, äiti kymmenen lapsensa kanssa, kiireinen kauppias, munkki, joka vain istui, joukko kääpiöitä ja sirkuksesta karannut jonglööri, lisäksi linnan puutarhassa olevassa lammessa asui entinen merenneito, merihevosratsuineen ja yksi kultainen kala.

Suuri linna oli siis kaikille avoin. Kuningatar ja kuningas toivottivat tervetulleeksi kaikki, jotka linnaan halusivat tulla. Kuningaspari oli kuitenkin ihmeissään, sillä vaikka linna oli miltei täydellinen ja kuningaspari itsekin hyvin mukavia, ei linnassa viihtynyt monikaan kovin pitkään. Monet jotka tulivat, eivät purkaneet edes matkatavaroitaan, vaan lähtivät nukuttuaan lakanoissa ainoastaan yhden yön.

Kuningas ja kuningatar olivat pyytäneet apua ongelmaan monelta taholta, mutta kukaan ei ollut pystynyt auttamaan heitä. Kuningaspari tuli surulliseksi, sillä he kokivat linnan elämäntehtäväkseen ja olisivat halunneet antaa mahdollisimman monelle osan heidän onnestaan. He olisivat halunneet linnan olevan täynnä onnellisia ja tyytyväisiä asukkaita.

Eräänä päivänä Suureen linnaan saapui nuori mies. Nuori mies oli pitkällä matkallaan etsimässä omaa elämäntehtäväänsä ja halusi auttaa kuningasparia, jotka jo olivat löytäneet omansa. Mies alkoi kyselemään linnan asukkailta miksi he viihtyivat, toisin kuin suurin osa muista. Mikseivät he halunnet lähteä Suuresta linnasta?

Nuori mies istahti kuuntelemaan.

Prinsessa kertoi, saaneensa jo verenperintönä tyytyväisyyden ja kiitollisuuden linnaa kohtaan. Hän halusi olla osa vanhempiensa elämäntehtävää, niin kauan kuin löytäisi omansa. Entinen merenneito ei ollut koskaan viihtynyt meressä ja oli linnassa oppinut hyväksymään erilaisuutensa. Hän oli onnellinen lammenneitona ja koki linnan puutarhan kodikseen. Munkki kertoi miehelle olevansa onnellinen missä vaan. Rauha ja armo asuivat jo hänessä. Jonglööri oli kyllästynyt kiireeseen ja kiertämiseen. Hän oli halunnut asettua aloilleen. Jonglööri piti linnan pysyvyydestä, jykevistä kiviseinistä ja omenapuusta linnan puutarhassa. Äidiltä ei miehen edes tarvinnut kysyä syytä, sillä hänen kasvoistaan loisti suuri kiitollisuus. Nainen lapsineen oli elänyt raskasta aikaa ennen linnaan saapumista. Hän osasi arvostaa linnaa ja kuningasperhettä. Köyhä kerjäläinenkään ei enää edes muistanut olevansa köyhä. Hän ei ollut sen rikkaampi kuin ennenkään, mutta kuningasparin avosylinen vasttanotto ja vieraanvaraisuus oli saanut kerjäläisen sydämeen syttymään runsauden liekin ja hänen kasvoiltaan loisti onni. Kääpiöt kertoivat viihtyvänsä linnassa koska täällä heitä arvostettiin. Kolmesataa vuotta vanhat kasvot ja maan alla asuminen oli saanut hiedät näyttämään juroilta, todellisuudessa kääpiöt olivat kuitenkin hyväsydämisiä ja auttavoisia. Sen kuningaspari oli nähnyt heti, eikä juroa ulkonäköä. Kiireinen kauppias arvosti linnan rauhaa. Se rauhoitti kiireisen päivän jälkeen. Ennen kauppias oli tehnyt töitä aamusta myöhään yöhön, mutta muutettuaan linnaan ja huomattuaan kirsikkapuut linnan puutarhassa, hän oli ymmärtänyt ettei elämäänsä saisi elää niin ettei pysähtyisi näkemään kirsikankukkia.

Nuori mies oli ymmällään, eikä kyennyt ymmärtämään mikseivät muut vierailijat viihtyneet linnassa, kun kaikki muut tuntuivat onnellisislta.

Vierailijat eivät osanneet sanoa syytä. Sanoivat vain ettei Suuri linna ollut heitä varten.

Sitten eräänä päivänänä Linnan portista asteli keppiinsä nojaten vanha mies. Mies oli nähnyt paljon ja oli hyvin viisas. Siksi nuori mies kysyi tältä apua ongelmaan. Vanha mies arveli, että linnaan jäivät vain ne, ketkä tunsivat ansitsevansa linnan armon. Ketään ei voinut pakottaa, edes hyvään. Vasta kun oli valmis ottamaan vastaan hyvää, pystyi tuntemaan linnan kodikseen. Vanha mies sanoi että kuningaspari saattoi ainostaan olla valmiina vastaanottamaan vieraansa, kun saapuminen tuntui heistä oikealta ja hyvästelemään heidät, heidän niin halutessaan.

Lähtiessään linnasta vanha mies jätti kuningasparilla lahjan.

Lahja oli kaunis kultakoristeinen vieraskirja. Kun vieras lähtiessään kirjoittaisi kirjaan kiitoksensa käynnistään, syttyisi tämän sydämeen loistavan kaunis valo, joka aina myöhemmin muistuttaisi  Suuresta linnasta ja saisi  vieraan hymyilemään ja toivomaan uutta vierailua. Monet kirjaan kirjoittaneet palasivatkin linnaan ja viipyivat yhden yön sijasta kaksi ja jotkut viipyivät pidempäänkin .

Tämä ilahdutti kuningasparia suuresti ja sai heidätkin hymyilemään. Myös nuori mies ja prinsessakin hymyilivät. Ja vielä suuremmin he hymyilivät aina katsoessaan toisiaan silmiin. Pian linnassa juhlittiinkin prinsessan ja nuoren miehen häitä. Kaikki linnassa koskaan vierailleet kutsuttin juhliin. Myös vanha viisas mies sai kutsun, mutta tämä ei päässyt paikalle. Hän toimitti kuitenkin lahjan nuorelle parille.

Hänen lahjansa oli suuri kultainen avain ja kultakoristeinen vieraskirja. Viisas mies oli lahjoittanut prinsessalle ja miehelle linnan, oman Suuren linnan. Niinpä he onnellisina muuttivat linnaansa, avasivat portit vieraille, asettivat kultakoristeisen vieraskirjan esille tulijoiden kiitoksia varten ja toivottivat heidät hymyllään tervetulleeksi.

Vielä tänäkin päivänä heidän linnansa silkkilakanoissa, kirsikankukkien tuoksussa, nukkuu kulkijoita maailman joka kolkasta ja jokainen kulkija lähtee Suuresta linnasta sydämessään maailman kaunein valo.

Sen pituinen se.