Minä kirjoittajana & Kumisaapaskuningas

Otan kynän käteeni. Tuntuu kuin vetäisin kurahousut jalkaani ja tuntisin itseni yhtä avuttomaksi kuin päiväkodin pihalla seisova lapsi, joka on sullottu liian tiukkoihin kuravaatteisiin. En ole ollenkaan varma, pääsenkö ylös, jos satun kompastumaan lätäkköön. Tiukka kumihaalari estää liikkumisen.

Joku sanoo, kirjoita. Tunnen kuinka pelon kokopuku kiristyy ylläni, kuinka se vaikeuttaa hengittämistä. Mitä jos kaadun? Mitä jos kompastun omaan tyhmyyteeni tai nokkeluuteeni? Jos vain jähmetyn ja tunnen itseni naurunalaiseksi kurahaalarissani. Jos paljastuukin että olen aikuinen, eivätkä aikuiset käytä kurahaalaria.

Alkaa Sataa.

Tunnen ensimmäisen pisaran kasvoillani. Kirjoitan sen paperille. Toinen pisara valuu kasvojani pitkin. Käännän kasvoni taivasta kohden ja annan sateen huuhtoa. Otan vastaan jokaisen pisaran ja annan taivaan kertoa minulle tarinaa. Kirjoitan kaiken ylös ja luotan siihen että juuri oikeat pisarat osuvat minuun, valuvat tajuntaani.

En välitä enää kurahaalarista. Aivan sama. Voin istua lätäkköön. Saappaseen menee vettä. Ei haittaa, se vain virkistää. Taidankin kirjoittaa sadun Kumisaapaskuninkaasta ja kuninkaan kymmenestä pienestä porsaasta.

Eivät aikuiset istu kuralätäköissä.

Eivät istukaan, mutta varmasti haluaisivat. Ja minä aion istua. Vaikka olenkin aikuinen. Kirjoittaessa saan tehdä mitä haluan. Kun kirjoitan, kaikki on mahdollista. Olen juuri vapauttanut Kumisaapaskuninkaan ja tämän kymmenen pientä porsasta universumin ikuisuudesta ja tuonut heidät tähän paperille. Nyt he ovat totta, eivätkä lentele enää potentiaalisena ajatusenergiana taivaalla.

Eikö ole jännittävää? Kuuntelee vain hiljaisuutta ja saattaa vahingossa luoda kokonaisen maailman. Tai kasan porsaita ja heidän kuninkaansa. Ja mistä tietää, ovatko porsaat vain porsaita. He voivat olla hyvin ilkeitä porsaita, jotka aikovat tuhota maailman tai sitten, he voivat olla itämaan kymmenen viisasta Tietäjää, jotka tulivat valeasussa kertomaan kymmenen maailmankaikkeuden suurinta viisautta.  

Olkaa hyvä viisaat Tietäjä-possut, voitte kertoa viisautenne. Minulla on jo kynä kädessä.

Alan kirjoittaa.

Jossain vaiheessa uskallan riisua kurahaalarin. Se on vieressäni myttynä, kuin palomiesten saappaat ja haalarit, odottaen, että tarvittaessa hyppään sisään. Voin hypätä turvaan jos pelkään roiskeita tai tulvaa, jonka sanat saattavat aiheuttaa. Tulva voi yllättää ja tulla mistä vain. Voin joko uida tai paeta. Tosin saappaat jalassa saatan hukkua, eikä haalaristakaan ole mitään apua.

Tarvitsen veneen, jolla seilata tulvavesillä. Voin mennä tulvan mukana, antaa aaltojen johdattaa. Saatan päätyä minne vaan. Käännän veneen uusille vesille ja heilutan hyvästit arkitodellisuudelle.

Kas, possut ovatkin hypänneet veneeseen. Vaatii herkkää korvaa, jotta ymmärtää possujen kieltä. Täytyy olla ihan hiljaa ja rentoutua, jotta ymmärtää viisaudet, jotka eivät tule tästä maailmasta. Sanojen maailmassa kaikki on toisin ja samaan aikaan juuri niin kuin täälläkin. Possut voivat puhua ja minä voin olla mitä vain.

Ehkä Kumisaapaskuningas olenkin minä. Siksi minulla on kultainen kruunu, saappaat ja veneessäni kymmenen pientä porsasta.

Lasken kynän kädestäni. Palaan takaisin ja tervehdin taas teitä.

Rakkaudella Minna

VAROITUS! Sisältää kliseitä

Tuskailin eilen (taas) saman asian kanssa, mikä nostaa päätään hyvin usein ajatuksissani. Ja se on huonommuuden tunne. Tein suuren virheen ja luin eilen muiden blogikirjoituksia. Huh. Onko tarvetta edes selittää tarkemmin. Juuri kun tuntui olevan homma edes jollain lailla kasassa, tein virheen ja aloin vertaamaan itseäni muihin. Auts.

Joku on kuitenkin aina pidemmällä asiassaan, tyylikkäämpi tai muuten vaan fiksumpi tai pahinta, tehnyt jo kaikki samat asiat, mitkä itse luulin keksineeni ihan itse.(Kuten varmaan tämänkin tekstin aihe) Kun asetelma kerran on tämänkaltainen eikö ole täysin epäreilua laittaa itseään sinne, muiden joukkoon, samalle viivalle. Eihän lapsiakaan verrata keskenään jos heillä on viisi vuotta ikäeroa. Miksi itse vertaisin itseäni ihmiseen joka on tehnyt jotain asiaa viisi vuotta kauemmin kuin minä. Se toinen on lähteänyt viivalta viisi vuotta sitten, silloin kun minä vielä harjoittelin sitomaan kengännauhoja. Saatoin olla samalla viivalla, mutta en edes ymmärtänyt, että viivalta olisi tarkoitus lähteä liikkeelle.

Nyt olen onnistuneesti jo saanut kengät jalkaan ja ymmärtänyt viivan tarkoituksen. Se pitäisi ylittää.

Samaan aikaan ohitseni pyyhältää supermaratoonari, merkkilenkkareissaan, latte kädessään ja läppäri täynnä viimesen päälle fiksuja ajatuksia. Hän ei enää edes huomaa viivaa jonka tottuneesti ylittää. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi. Istun takaisin alas ja jään vielä miettimään kummalla jalalla viiva olisi parempi ylittää. Sillä voi olla suuri merkitys. Lisäksi saan aikaa olla ylittämättä viivaa.

Supermaratoonarista en tosin tiedä sitä seikkaa että hänkin tuntee samaa tunnetta kuin minä. Hänkin epäröi. Viiva vain on eri.

Tänä aamuna, kun kahdeksan vuotias tyttäreni hääti minut lähtemään kotoa aiemmin, koska hän halusi hoitaa kouluun lähdön omatoimisesti, mietin luottamusta ja irtipäästöä. Sillä niitä tarvitaan silloin kun lapsi alkaa itsenäistymään. Olisin voinut höösätä ja varmistella ettei hän vaan myöhästy tai unohda jotain, mutta sen sijaan lähdin aikaisemmin, enkä soitellut perään. Luotin siihen että hän pärjää. Eikä pärjääminen suinkaan tarkoita sitä että kaikki sujuisi. Pärjäämiseen kuuluu myös se että saattaa myöhästyä tai unohtaa jumppakamat, mutta sitä se harjoitteleminen on. Jotta oppii pärjäämään, täytyy selvittää rajat.

Ja on paljon hyödyllisempää että lapsi itse selvitää ,myöhästyttyään ehkä kerran kaksi, itselleen sopivan kellonajan lähteä kouluun, kuin sokeasti noudattaisi minun antamiani neuvoja. Mistä minä tiedän kuinka kauan hän haluaa koulumatkaansa tehdä? voin antaa neuvon ja antaa sitten lapsen itse tutkia mikä hänelle on sopivaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta löytyy usein paras vaihtoehto.

Oppisinkohan suhtautumaan itseenikin samalla luottamuksella ja päästämään irti lopputuloksesta?

Jos luottaisin itseeni uuden asian edessä, ei tarvitsisi huolehtia onnistumisesta, sillä se ei olisikaan niin suuressa roolissa. Uutta asiaa opeltellessa, menee väkisinkn joskus vähän pieleen, eikä se saisi estää harjoittelua. Olisin jo aikaa sitten riemusta kiljuen ylittänyt tuon viivan, jollen olisi niin kauhean huolissani lopputuloksesta tai siitä miltä toimintani näyttää ylitettyäni viivan.

Ja viiva on tietenkin vertauskuva blogini julkistamisesta. Kun kirjoitan tätä, kukaan ei ole vielä lukenut tekstejäni.

Mutta toivottavasti kohta lukee, sillä luulen että sisäisen kahdeksanvuotiaani innolla täräytän viivan yli tasajalka hypyllä ja heilutan itse itselleni banderollia jossa lukee Minä riitän.

Tässä kohden oli siis se varoittamani klisee. Vähän itseäkin puistatti mutta menköön. Sillä se on totta.

En muuten tiedä mitä tuo alussa olevan kuvan tonttu tuolla tekee tai kuinka se liittyy mihinkään, mutta olkoon se siinä  vaikka muistuttamassa meitä kaikkia siitä että on ok olla välillä vähän tonttu.

Rakkaudella Minna

Yin&Yang

Olen retriitin aikana miettinyt paljon maskuliinista energiaani ja oikeastaan sen puuttumista. Sitä kuinka oma voimani on ollut itseltäni hukassa. Elämäni on tuntunut olevan pysähdyksissä jo pidemmän aikaa ja on tuntunut etten saa asioita tehtyä tai aktiivinen puoleni on ollut lamaantunut.

Viime vuodet olen työstänyt omaa feminiinistä puoltani ja voimistanut naisellisuuttani. Sen koenkin olevan jo vahva, tai ainakin tunnen sen vahvasti. Se miten olen siihen pääsyt on tullut varmaankin lempeyden kautta. Naisellinen energia, se miten minä sen tunnen, on hyvin pehmeätä ja lempeätä, hyväksyvää, mutta samalla vahvaa.

Näin ei siis ole todellakaan ollut aina. Olen ollut todella epävarma ulkonäöstäni ja naisellisuudestani. Melkein näihin päiviin asti olen pitänyt itseäni tyttönä, en naisena. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut olevani kaunis, mutta sitäkin olen hävennyt. Pelkäsin että vaikuttaisin itserakkaalta.

Tunnen edelleenkin oloni kiusaantuneeksi kameran edessä. En kykene vielä poseeraamaan jos kameran takana on joku muu kuin minä. Siksi siis peiliselfiet. Pahoittelut niistä. Totuttelen niiden kautta ylipäätään olemaan kuvissa ja julkaisemaan itsestäni kuvia. Aion jonain päivänä uskaltautua ihan oikeisiinkin kuviin, jotka joku muu on ottanut. Ehkei se olekaan niin kamalaa, toivon.

Mutta, siis kun feminiininen voima tarvitsee tuekseen lempeyttä, itsensä hyväksymistä ja arvostamista, vaatii maskuliininen voima tuekseen turvaa. On hyvin raskasta olla aktiivinen ja tehdä rohkeita tekoja jos perusturvallisuus on heikko. Rohkeus tarvitsee alustan mistä ponnistaa, tehdäkseen hypyn tuntemattomaan, pelottavaan ja jos turvallisuuden tunnetta jalkojen alla ei ole, jää hyppy vajaaksi. Näin sen itse tällä hetkellä näen. 

Rohkeus vaatii ponnistusvoimaa ja ponnistusvoima tarvitsee alleen tukevan alustan. Mistä kerätä rohkeutta jos on koko ajan peloissaan. Mistä löytää voima hypätä johonkin pelottavaan jos käsillä oleva hetkikin on turvaton. Mistä tuon perusturvallisuuden löytää, jos se on matkan vareella kadonnut tai ei ole edes koskaan päässyt rakentumaan? 

Valitettavasti en osaa antaa vedenpitävää vastausta. Mutta ehkä elämässä ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, vaan uskaltaa hypätä ja rikkoa vedenpinta. Rikkoa tuo ohut pintajännite ja sukeltaa.

Itse olen oppinut luottamaan elämään. Sama syy miksi olen olemassa, auttaa minua. Sama voima mikä on minut tänne tuonut, työntää minua eteenpäin ja luo uskoa siihen että minulla on tarkoitus olla täällä. Ehkä turva rakentuukin siitä että tarpeeksi monta kertaa hyppää ja antautuu. Ehkä ensin on tapahduttava antautuminen jotta voi syntyä luottamusta. On vain uskalletava hypätä, vaikkei tiedä mitä tuon hypyn jälkeen tapahtuu. Kun sitten sukeltaa pintaan ja vetää henkeä ja ymmärtää olevansa elossa, syntyy voimaa tehdä uusi hyppy.

Vertauskuvana ehkä ontuva, sillä itsehän en ole koskaan hypännyt veteen oikeasti. Inhoan sukeltamista. Käytän turvallisesti portaita tai tikkaita laiturilta. Kertoo ehkä minun luottamuksestani tai sitten siitä että pelkään vettä, enkä luota uimataitooni. Mutta te muut voitte tehdä hyppyjä ihan oikeastikin. Pommilla veteen. Syvään päätyyn. Lupaan hurrata vieressä.

Itselleni yin&Yang näyttäytyy selkeämmin nyt. Ymmärrän kuinka molemmat tarvitsevat toista. Feminiininen ja maskuliininen energia ei liity sukupuoleen. Olit sitten kumpi vaan sinussa on sisälläsi molemmat energiat.

Näen kuinka pehmeä ja vahva feminiininen energia, joka luovuuteenkin liittyy tarvitsee aktiivisen maskuliinisen voiman tuekseen jotta se minkä feminiinisellä enrgiallaan on luonut, pääsisi todellisuuteen. Tunnen itseni vahvaksi. Naisellinen energia on tehnyt minusta vahvan, mutta jotta saan tuon vahvuuden valjastettua kunnolla käyttööni tarvitaan maskuliinista aktiivista voimaa ja liikettä.

Tuota voimaa lähden nyt metsästämään ja toivon saavani sen lassottua ja kesytettyä käyttööni. Toivon etten matkan varrella sotkeudu itse omaan lassooni tai muutakaan kiusallista. Kerron sitten teille minkälainen metsästysonni minua seuraa ja saanko lassoon muutakin kuin kuviteltuja unelmia.

Rakkaudella Minna