Satu merenneidosta & teekupista

Olipa kerran vaahtova meri ja meren kimalluksessa kaukaa horisontista saapui laiva. Korkealla laivan mastossa, tähystäjän paikalla oli merimies ja merimiehen karkeissa käsissä pieni ja siro kultakoristeinen teekuppi. Mutta kävipä niin ikävästi että suuren aallon saapuessa ja kohdatessa laivan kanssa, laiva heilahti ja kuppi tipahti miehen kourista kimmeltävään mereen.

Kultakoristeinen kuppi vajosi meren syvyyteen ja korkealta mastosta merimies katseli kuppinsa katoavaisuutta.

Mutta olipa tuon meren aalloissa myös muutakin kuin vajoava kuppi. Meren pohjattomissa aalloissa ui merenneito, jonka kultaiset hiukset aaltoilivat hänen ympärillään tämän uidessa kilpaa kalojen kanssa. Kilpauinnin kuitenkin keskeytti tuo siro kuppi, joka kopsahti merenneitoa otsaan.

Hämmästyneenä merenneito tarttui kuppiin, siveli hennosti kupin siroa reunaa ja käänteli kuppia kädessään niin että auringonsäteet osuivat kultakoristeisiin, saaden ne kimmeltämään yhtä upeasti kuin kimmelsivät merenneidon pyrstösuomutkin.

Merenneito tiesi mikä kuppi oli, olihan hän nähnyt monta laivaa seilaavan meressä, ja katsellut aalloista mitä miehet kannella tekivät.

Kuppi piti täyttää. Mutta kuinka kupin saisi täyteen? Sitä merenneito ei teinnyt.Hän katseli kuppia kädessään ja kyseli kaloilta mitä ne kupilla tekisivät, mutta kalat vain kutittelivat pyrstöillään merenneitoa ja uivat pois. Merenneito päätti uida viisaan merenpyörteen luo ja kysyä tältä apua.

Hän saapui pyörteen äärelle ja huusi kysymyksensä kovaan ääneen ja yritti olla varovainen, sillä Merenpyörteeseen saattoi hukkua ääni ja pahimmillaan elämä.

”Oi viisas Merenpyörre, miten saisin kuppini täytettyä? Autathan minua. Pyydän.” Merenneito huusi.

Merenpyörre vain kohisi, eikä vastannut merenneidon kysymykseen.

Kuppi kädessään merenneito päätti lähteä kysymään neuvoa meren vanhimmalta kilpikonnalta. Hän osaisi varmasti auttaa. Merenneito ui ja ui, kunnes saapui kilpikonnalaguuniin. Meren vanhin Kilpikonna nuokkui aalloissa, eikä merenneito olisi halunnut häiritä vanhusta, mutta kaikeksi onneksi kilpikonna alkoikin puhua.

”On olemassa saari.” kilipkonna sanoi silmät kiinni. ”Saaren sisällä on kristalliluola. Sinun täytyy päästä saaren luo ja uida luolaan. Kristalliluola kertoo vastauksen kysymykseesi. Minä en voi auttaa enempää. Jos haluat löytää vastauksen, lähde matkaan ja ui pohjoiseen niin kauan kunnes saari tulee vastaan.”

Merenneito lähti viipymättä matkaan. Hän ui ja ui kunnes aurinko painui länteen ja meri muuttui mustaksi. Merenneito suunnisti tähtien mukaan ja ui niin kauan kunnes näki edessään saaren. Saaren kallioisessa seinämässä oli onkalo johon aallot löivät. Merenneito ui mustaan onkaloon ja eteenpäin luolan kiemurtelevaa  käytävää. Luolan pimeydessä kuppi miltei tippui merenneidon käsistä, ja pimeys alkoi pelottaa  häntä. Mutta juuri kun merenneito oli aikeissa kääntyä ja lähteä pois synkkyydestä, alkoi edessäpäin näkyä valoa.

Kapea käytävä leveni suureksi luolaksi, ja tuo luola oli kauneinta mitä merenneito oli koskaan nähnyt. Luola loisti valoa, ja tuhannet kristallit luolan katossa hohtivat ja kimalsivat, ja vedenpinta heijasti jokaisen kristallin sädehtivän tuikkeen. Merenneito nousi vedestä keskellä luolaa ja istuutui kivelle katselemaan kristalleja. Hän asetti kupin viereensä kivelle. Mereneneito oli niin mykistynyt luolan kauneudesta että unohti kokonaan syyn miksi oli luolaan saapunut.

Katosta tipahteli vesipisaroita, jotka veteen pudotessaan muodostivat laajenavia ympyröitä vedenpintaan. Merenneito kuunteli pisaroiden tippumista silmät kiinni ja hetken päästä nukahti kivelle pienen kuppinsa viereen. Herätessään ja avatesssaan silmänsä merenneito muisti miksi oli luolaan saapunut ja katsahti kuppiin.

Kuppi oli täyttynyt.

Merenneito oli hämmästynty eikä ymmärtänyt kuinka se oli mahdollista. Mutta samassa katosta tippui vesipisara, joka tippui suoraan kuppiin ja sai sen vuotamaan ylitse reunojen. Silloin merenneito ymmärsi. Vesi joka tippui luolan kristalleista oli samaa vettä jota oli merimiehen teessä, samaa vettä joka velloi meren aaltoina, pisaroina pilvissä ja jäänä korkeimman vuoren huipulla. 

Jälleen yksi pisara tipahti kuppiin ja kuppi kaatui nurin. Vesi valui kupista ja kuppi oli jälleen tyhjä.

Merenneito ajatteli ettei sillä sittenkään ollut väliä, oliko kuppi täynnä vai tyhjä, puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Sillä oikeastaan kupissa oli koko ajan jotain. - Välillä kuppi oli täynnä vettä ja välillä täynnä ilmaa. Välillä kuppissa oli auringonsäteitä ja toisinaan kupin pohjalla väreili pimeys. Oli kupissa mitä tahansa, kaikelle oli syynsä ja kaikkea tarvittiin.

Merenneito lähti ja päätti jättää kultakoristeisen kupin kivelle, keskelle kauneinta kristalliluolaa. Siellä se saisi täyttyä ja tyhjentyä, niin kuin maailma parhaaksi kulloinkin näki.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Satu perhostytöstä

Olipa kerran tyttö, joka asui keskellä suurta vehreää metsää, yhdessä äitinsä, isänsä ja sisarustensa kanssa kauniissa pienessä mökissä, jossa oli valkoiset pitsiluukut ikkunoissa ja vino savupiippu. Viiniköynnös peitti taloa eteläseinustalla ja punaiset unikot heiluivat tuulessa pienellä niittyaukealla talon vieressä. Tytön sisaret juoksivat avojaloin niityllä ja nauroivat yhdessä tuulen kanssa, mutta tyttö ei halunnut yhtyä leikkiin. Hän istui pehmeäksi kuluneilla kivirappusilla ja katseli vänkyröitä varpaitaan ja murehti piikkisuoria hiuksiaan. Muiden sisarten hiukset hulmisivat kauniina ja kiharina tuulessa ja kimalsivat kilpaa auringon kanssa. Tytölle ei oltu suotu samaa kauneutta.

Tyttöä häiritsi iloinen nauru, joka niityltä kantautui ja hän lähti kulkemaan kohti metsän synkkää osaa. Sinne ei nauru ja aurinko päässyt ja tyttö sai olla rauhassa murheineen. Aikansa käveltyään tyttö saapui synkän kuusen luo. Kuusi raotti hitaasti alinta oksaansa ja alta paljastui musta kallion onkalo. Jokin veti tyttöä puoleensa tuossa mustassa synkkyydessä ja hän käveli sisään, eikä nähnyt kuinka kuusi sulki oksallaan aukon hänen perässään.

Pimeydestä kulki jokin tyttöä kohti ja tarttui häneen kuolemankylmillä käsillään. Tyttö jähmettyi kylmyyden tunkeutuessa hänen ihonsa läpi lähes sydämeen asti.

”Voi lapsi, miksi tulit tänne?” käheä ja kylmä ääni kysyi pimeydestä. ”Sinulla oli mahdollisuus muuhun.” Tyttö tunsi pelon kouraisun ja yritti pakoon. ”Ehei. Olet valintasi tehnyt. Enää et pääse pakoon. Nyt olet valintasi vanki.” ääni pimeydestä puhui ja tiukensi otettaan. ”Sinulle käy samoin kuin minulle aikanaan. Kohtalosi sulkee sinut omaan pieneen vankilaasi, niin ettet koskaan enää näe maailman kauneutta. Rangaistuksena siitä että suljit sydämesi ja kielsit itsesi, on kohtalosi sulkeutua kuoreen. Ja kuori jossa rangaistustasi kärsit sijoitetaan roikkumaan puuhun keskelle kauneinta metsää, jotta kuulet maailman kauneuden, pystymättä koskaan sitä enää näkemään.”

Ja niin tyttö muuttui pieneksi kuin heinäsirkka ja heräsi tiukasta kotelosta, joka roikkui puusta keskellä kauneinta metsää.

Vuodet vierivät ja tyttö eli pienessä vankilassaan. Vuodenajat vaihtuivat. Välillä kuorta peitti kimaltava pakkaslumi, välillä syysmyrsyt heiluttivat koteloa ja vain ihmeen kaupalla kotelo pysyi kiinni oksassa eikä pudonnut. Iltaisin puu heilutti hiljalleen oksaansa ja tyttö nukahti rauhallisesti uneen keinussaan. Aamuisin auringosta pääsi tunkeutumaan pieni valonsäde sisälle kuoreen pienestä aukosta, joka kuoressa oli, aivan tytön pään yläpuolella. Jollei valonsäde herättänyt tyttöä sen tekivät ampiaiset surinallaan, kun ne valmistautuivat ahkerina uuteen päivään.

Kerran oli pienen pieni kirva horjahtanut lehdeltään ja tipahtanut pienestä reijästä tytön syliin. Hetken tyttö oli kirvaa sylissään hellitellyt ja antanut rakkauden kasvaa sisällään, kunnes oli päästänyt kirvan palaamaan aukosta takaisin maailmaansa. Siitä lähtien oli tyttö kantanut rakkautta sisällään ja tuijottanut reijästä tulvivaa valoa.

Vuosien saatossa hyönteisiet olivat suojelleet kuorta ja kimalaiset olivat kantaneet tytölle kukkien mettä ja siitepölyä. Pienestä reijästä valui kuoreen kastepisaroita, joita puu lehdiltään tytölle valutti. Kastepisaroista, siitepölystä ja medestä tyttö pyöritteli kristallin kovia sädehtiviä helmiä ja yöllä keri hämähäkinverkkoa kuorensa sisään josta punoi itselleen mekkoa. Sädehtivistä helmista ja verkosta valmistui hiljalleen häikäisevän kaunis puku, joka loisti valoa saaden kuorenkin sädentimään.

Eräänä yönä kun tyttö taas keri hämähäkin verkkoa rullalle kuoreensa, hän tuli auttaneeksi vapauteen suuren kauniin sinihohtoisen perhosen, joka oli jäänyt vangiksi hämähäkin verkkoon. Tytön kiskoessa verkkoa perhonen pääsi lentämään vapauteen, mutta perhosen siivistä oli jäänyt verkkoon sinisenä hohtavaa pölyä. Tyttö ihasteli kauniina hohtavaa sinistä kerää, joka langasta muodostui, mutta nukahti uupuneena lankakerä sylissään.

Aamulla tytön herätessä hän ei ollut uskoa silmiään, sillä yön aikona hohtava lanka oli itsestään punoutunut kauniiksi sinisiksi siiviksi tytön selkään. Siivet olivat vahvat ja kauniit ja liikkuessaan alkoivat murtaa kuorta tytön ympäriltä. Seitsemän vuotta ja seitsemänkymmentäseitsemän päivää oli tyttö kuoressaan ollut vankina kunnes sinä päivänä kuori äkkiä siipien voimasta murtui ja päästi tytön vihdoin vapauteen.

Tyttö lähti lentoon ja näki kauniin kotimetsänsä, kotinsa ja vänkyrän savupiipun. Kukat kukkivat niitylla ja metsä loisti vehreänä. Hän näki myös itsensä kirkkaassa päivänvalossa ja ihasteli kauniita käsiään ja jalkojaan ja tuulessa liehuvia hiuksiaan. Tyttö hymyili sydämmellään, nauroi ääneen ja lensi yhä ylemmäs ja ylemmäs ja päätti lentää niin kauan kunnes olisi nähnyt kaiken kauneuden, mitä maailma päällään kantoi.

Välillä palatessaan kotimetsäänsä tyttö kuuli noidan huutavan epätoivoisena luolassaan. Silloin tyttö irrotti mekostaan yhden kristallinhohtoisen kastepisarahelmen ja vieritti sen luolan aukosta sisään. Sen loiste hiljensi noidan ja tyttö saattoi nauttia jopa synkästä metsästä ja lentää halutessaan minne vain maailmassa.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Satu Suuresta linnasta

Olipa kerran kaukana täältä, toisessa maassa, Suuri Linna. Linnan omisti kuningas kultaisessa valtaistuimessaan,  kuningatar omassa kultaisessa valtaistuimessaan, kuninkaan vierellä ja heidän prinsessansa kultaisessa kruunussaan. Linnan portit olivat kaikille avoinna ja linnassa asuikin monenmoista värikästä väkeä, köyhä kerjäläinen, äiti kymmenen lapsensa kanssa, kiireinen kauppias, munkki, joka vain istui, joukko kääpiöitä ja sirkuksesta karannut jonglööri, lisäksi linnan puutarhassa olevassa lammessa asui entinen merenneito, merihevosratsuineen ja yksi kultainen kala.

Suuri linna oli siis kaikille avoin. Kuningatar ja kuningas toivottivat tervetulleeksi kaikki, jotka linnaan halusivat tulla. Kuningaspari oli kuitenkin ihmeissään, sillä vaikka linna oli miltei täydellinen ja kuningaspari itsekin hyvin mukavia, ei linnassa viihtynyt monikaan kovin pitkään. Monet jotka tulivat, eivät purkaneet edes matkatavaroitaan, vaan lähtivät nukuttuaan lakanoissa ainoastaan yhden yön.

Kuningas ja kuningatar olivat pyytäneet apua ongelmaan monelta taholta, mutta kukaan ei ollut pystynyt auttamaan heitä. Kuningaspari tuli surulliseksi, sillä he kokivat linnan elämäntehtäväkseen ja olisivat halunneet antaa mahdollisimman monelle osan heidän onnestaan. He olisivat halunneet linnan olevan täynnä onnellisia ja tyytyväisiä asukkaita.

Eräänä päivänä Suureen linnaan saapui nuori mies. Nuori mies oli pitkällä matkallaan etsimässä omaa elämäntehtäväänsä ja halusi auttaa kuningasparia, jotka jo olivat löytäneet omansa. Mies alkoi kyselemään linnan asukkailta miksi he viihtyivat, toisin kuin suurin osa muista. Mikseivät he halunnet lähteä Suuresta linnasta?

Nuori mies istahti kuuntelemaan.

Prinsessa kertoi, saaneensa jo verenperintönä tyytyväisyyden ja kiitollisuuden linnaa kohtaan. Hän halusi olla osa vanhempiensa elämäntehtävää, niin kauan kuin löytäisi omansa. Entinen merenneito ei ollut koskaan viihtynyt meressä ja oli linnassa oppinut hyväksymään erilaisuutensa. Hän oli onnellinen lammenneitona ja koki linnan puutarhan kodikseen. Munkki kertoi miehelle olevansa onnellinen missä vaan. Rauha ja armo asuivat jo hänessä. Jonglööri oli kyllästynyt kiireeseen ja kiertämiseen. Hän oli halunnut asettua aloilleen. Jonglööri piti linnan pysyvyydestä, jykevistä kiviseinistä ja omenapuusta linnan puutarhassa. Äidiltä ei miehen edes tarvinnut kysyä syytä, sillä hänen kasvoistaan loisti suuri kiitollisuus. Nainen lapsineen oli elänyt raskasta aikaa ennen linnaan saapumista. Hän osasi arvostaa linnaa ja kuningasperhettä. Köyhä kerjäläinenkään ei enää edes muistanut olevansa köyhä. Hän ei ollut sen rikkaampi kuin ennenkään, mutta kuningasparin avosylinen vasttanotto ja vieraanvaraisuus oli saanut kerjäläisen sydämeen syttymään runsauden liekin ja hänen kasvoiltaan loisti onni. Kääpiöt kertoivat viihtyvänsä linnassa koska täällä heitä arvostettiin. Kolmesataa vuotta vanhat kasvot ja maan alla asuminen oli saanut hiedät näyttämään juroilta, todellisuudessa kääpiöt olivat kuitenkin hyväsydämisiä ja auttavoisia. Sen kuningaspari oli nähnyt heti, eikä juroa ulkonäköä. Kiireinen kauppias arvosti linnan rauhaa. Se rauhoitti kiireisen päivän jälkeen. Ennen kauppias oli tehnyt töitä aamusta myöhään yöhön, mutta muutettuaan linnaan ja huomattuaan kirsikkapuut linnan puutarhassa, hän oli ymmärtänyt ettei elämäänsä saisi elää niin ettei pysähtyisi näkemään kirsikankukkia.

Nuori mies oli ymmällään, eikä kyennyt ymmärtämään mikseivät muut vierailijat viihtyneet linnassa, kun kaikki muut tuntuivat onnellisislta.

Vierailijat eivät osanneet sanoa syytä. Sanoivat vain ettei Suuri linna ollut heitä varten.

Sitten eräänä päivänänä Linnan portista asteli keppiinsä nojaten vanha mies. Mies oli nähnyt paljon ja oli hyvin viisas. Siksi nuori mies kysyi tältä apua ongelmaan. Vanha mies arveli, että linnaan jäivät vain ne, ketkä tunsivat ansitsevansa linnan armon. Ketään ei voinut pakottaa, edes hyvään. Vasta kun oli valmis ottamaan vastaan hyvää, pystyi tuntemaan linnan kodikseen. Vanha mies sanoi että kuningaspari saattoi ainostaan olla valmiina vastaanottamaan vieraansa, kun saapuminen tuntui heistä oikealta ja hyvästelemään heidät, heidän niin halutessaan.

Lähtiessään linnasta vanha mies jätti kuningasparilla lahjan.

Lahja oli kaunis kultakoristeinen vieraskirja. Kun vieras lähtiessään kirjoittaisi kirjaan kiitoksensa käynnistään, syttyisi tämän sydämeen loistavan kaunis valo, joka aina myöhemmin muistuttaisi  Suuresta linnasta ja saisi  vieraan hymyilemään ja toivomaan uutta vierailua. Monet kirjaan kirjoittaneet palasivatkin linnaan ja viipyivat yhden yön sijasta kaksi ja jotkut viipyivät pidempäänkin .

Tämä ilahdutti kuningasparia suuresti ja sai heidätkin hymyilemään. Myös nuori mies ja prinsessakin hymyilivät. Ja vielä suuremmin he hymyilivät aina katsoessaan toisiaan silmiin. Pian linnassa juhlittiinkin prinsessan ja nuoren miehen häitä. Kaikki linnassa koskaan vierailleet kutsuttin juhliin. Myös vanha viisas mies sai kutsun, mutta tämä ei päässyt paikalle. Hän toimitti kuitenkin lahjan nuorelle parille.

Hänen lahjansa oli suuri kultainen avain ja kultakoristeinen vieraskirja. Viisas mies oli lahjoittanut prinsessalle ja miehelle linnan, oman Suuren linnan. Niinpä he onnellisina muuttivat linnaansa, avasivat portit vieraille, asettivat kultakoristeisen vieraskirjan esille tulijoiden kiitoksia varten ja toivottivat heidät hymyllään tervetulleeksi.

Vielä tänäkin päivänä heidän linnansa silkkilakanoissa, kirsikankukkien tuoksussa, nukkuu kulkijoita maailman joka kolkasta ja jokainen kulkija lähtee Suuresta linnasta sydämessään maailman kaunein valo.

Sen pituinen se.