Satu perhostytöstä

Olipa kerran tyttö, joka asui keskellä suurta vehreää metsää, yhdessä äitinsä, isänsä ja sisarustensa kanssa kauniissa pienessä mökissä, jossa oli valkoiset pitsiluukut ikkunoissa ja vino savupiippu. Viiniköynnös peitti taloa eteläseinustalla ja punaiset unikot heiluivat tuulessa pienellä niittyaukealla talon vieressä. Tytön sisaret juoksivat avojaloin niityllä ja nauroivat yhdessä tuulen kanssa, mutta tyttö ei halunnut yhtyä leikkiin. Hän istui pehmeäksi kuluneilla kivirappusilla ja katseli vänkyröitä varpaitaan ja murehti piikkisuoria hiuksiaan. Muiden sisarten hiukset hulmisivat kauniina ja kiharina tuulessa ja kimalsivat kilpaa auringon kanssa. Tytölle ei oltu suotu samaa kauneutta.

Tyttöä häiritsi iloinen nauru, joka niityltä kantautui ja hän lähti kulkemaan kohti metsän synkkää osaa. Sinne ei nauru ja aurinko päässyt ja tyttö sai olla rauhassa murheineen. Aikansa käveltyään tyttö saapui synkän kuusen luo. Kuusi raotti hitaasti alinta oksaansa ja alta paljastui musta kallion onkalo. Jokin veti tyttöä puoleensa tuossa mustassa synkkyydessä ja hän käveli sisään, eikä nähnyt kuinka kuusi sulki oksallaan aukon hänen perässään.

Pimeydestä kulki jokin tyttöä kohti ja tarttui häneen kuolemankylmillä käsillään. Tyttö jähmettyi kylmyyden tunkeutuessa hänen ihonsa läpi lähes sydämeen asti.

”Voi lapsi, miksi tulit tänne?” käheä ja kylmä ääni kysyi pimeydestä. ”Sinulla oli mahdollisuus muuhun.” Tyttö tunsi pelon kouraisun ja yritti pakoon. ”Ehei. Olet valintasi tehnyt. Enää et pääse pakoon. Nyt olet valintasi vanki.” ääni pimeydestä puhui ja tiukensi otettaan. ”Sinulle käy samoin kuin minulle aikanaan. Kohtalosi sulkee sinut omaan pieneen vankilaasi, niin ettet koskaan enää näe maailman kauneutta. Rangaistuksena siitä että suljit sydämesi ja kielsit itsesi, on kohtalosi sulkeutua kuoreen. Ja kuori jossa rangaistustasi kärsit sijoitetaan roikkumaan puuhun keskelle kauneinta metsää, jotta kuulet maailman kauneuden, pystymättä koskaan sitä enää näkemään.”

Ja niin tyttö muuttui pieneksi kuin heinäsirkka ja heräsi tiukasta kotelosta, joka roikkui puusta keskellä kauneinta metsää.

Vuodet vierivät ja tyttö eli pienessä vankilassaan. Vuodenajat vaihtuivat. Välillä kuorta peitti kimaltava pakkaslumi, välillä syysmyrsyt heiluttivat koteloa ja vain ihmeen kaupalla kotelo pysyi kiinni oksassa eikä pudonnut. Iltaisin puu heilutti hiljalleen oksaansa ja tyttö nukahti rauhallisesti uneen keinussaan. Aamuisin auringosta pääsi tunkeutumaan pieni valonsäde sisälle kuoreen pienestä aukosta, joka kuoressa oli, aivan tytön pään yläpuolella. Jollei valonsäde herättänyt tyttöä sen tekivät ampiaiset surinallaan, kun ne valmistautuivat ahkerina uuteen päivään.

Kerran oli pienen pieni kirva horjahtanut lehdeltään ja tipahtanut pienestä reijästä tytön syliin. Hetken tyttö oli kirvaa sylissään hellitellyt ja antanut rakkauden kasvaa sisällään, kunnes oli päästänyt kirvan palaamaan aukosta takaisin maailmaansa. Siitä lähtien oli tyttö kantanut rakkautta sisällään ja tuijottanut reijästä tulvivaa valoa.

Vuosien saatossa hyönteisiet olivat suojelleet kuorta ja kimalaiset olivat kantaneet tytölle kukkien mettä ja siitepölyä. Pienestä reijästä valui kuoreen kastepisaroita, joita puu lehdiltään tytölle valutti. Kastepisaroista, siitepölystä ja medestä tyttö pyöritteli kristallin kovia sädehtiviä helmiä ja yöllä keri hämähäkinverkkoa kuorensa sisään josta punoi itselleen mekkoa. Sädehtivistä helmista ja verkosta valmistui hiljalleen häikäisevän kaunis puku, joka loisti valoa saaden kuorenkin sädentimään.

Eräänä yönä kun tyttö taas keri hämähäkin verkkoa rullalle kuoreensa, hän tuli auttaneeksi vapauteen suuren kauniin sinihohtoisen perhosen, joka oli jäänyt vangiksi hämähäkin verkkoon. Tytön kiskoessa verkkoa perhonen pääsi lentämään vapauteen, mutta perhosen siivistä oli jäänyt verkkoon sinisenä hohtavaa pölyä. Tyttö ihasteli kauniina hohtavaa sinistä kerää, joka langasta muodostui, mutta nukahti uupuneena lankakerä sylissään.

Aamulla tytön herätessä hän ei ollut uskoa silmiään, sillä yön aikona hohtava lanka oli itsestään punoutunut kauniiksi sinisiksi siiviksi tytön selkään. Siivet olivat vahvat ja kauniit ja liikkuessaan alkoivat murtaa kuorta tytön ympäriltä. Seitsemän vuotta ja seitsemänkymmentäseitsemän päivää oli tyttö kuoressaan ollut vankina kunnes sinä päivänä kuori äkkiä siipien voimasta murtui ja päästi tytön vihdoin vapauteen.

Tyttö lähti lentoon ja näki kauniin kotimetsänsä, kotinsa ja vänkyrän savupiipun. Kukat kukkivat niitylla ja metsä loisti vehreänä. Hän näki myös itsensä kirkkaassa päivänvalossa ja ihasteli kauniita käsiään ja jalkojaan ja tuulessa liehuvia hiuksiaan. Tyttö hymyili sydämmellään, nauroi ääneen ja lensi yhä ylemmäs ja ylemmäs ja päätti lentää niin kauan kunnes olisi nähnyt kaiken kauneuden, mitä maailma päällään kantoi.

Välillä palatessaan kotimetsäänsä tyttö kuuli noidan huutavan epätoivoisena luolassaan. Silloin tyttö irrotti mekostaan yhden kristallinhohtoisen kastepisarahelmen ja vieritti sen luolan aukosta sisään. Sen loiste hiljensi noidan ja tyttö saattoi nauttia jopa synkästä metsästä ja lentää halutessaan minne vain maailmassa.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Niin sanotusti Aikuinen

Olen kolmekymmentäneljä ja ns. aikuinen. Justiinsa niin. Niin sanotusti aikuinen. Esitän aikuista aina tarpeen tullen, vanhempainilloissa, vakuutusyhtiöissä, pankissa ja puoli tutuille. Jos kävisin treffeillä, varmaankin esittäisin, siksi en käy. En käy myöskään luonaspalavereissa, työmatkoilla ulkomailla, en tarkista sähköpostia kuin kerran päivässä. Ei ole tarvetta enempään. Eräässä koulutuksessa olin juuri, ja ensimmäiseksi piti googlettaa sana konversio. Onneksi on google. Muuten olisi pitänyt esittää, että tiedän mitä se tarkoittaa. Koulutuspäivän jälkeen olin aivan puhki kaikesta siitä esittämisestä. Kävimme myös lounaalla. Kuuluin hetken aikuisten maailmaan.

En ole asunut ulkomailla. Opiskellessani asuin kaksi vuotta toisella paikkakunnalla yksin. Paikkakunta oli Vammala. Uskomatonta. Ei Lontoo tai Lissabon, vaan Vammala. Kaikista maailman paikoista. Koko sen ajan haaveilin muuttavani Tampereelle. Opiskelijaidentiteettini olisi ollut huomattavasti uskottavampi. Olen kertonut ihmisille opiskelleeni Tampereen lähellä ja varonut mainitsemasta Vammalaa.

Ja kaikkien onneksi Vammalaa ei enää edes ole olemassa.

En ole räväkkä, seikkailunhaluinen maailmanmatkaaja, jonka somekanavat ovat täynnä vuorikiipeily ja surffauskuvia. Viime talvena kävin Levillä lautailemassa. Lastenmäessä. Samalla reissulle kävimme moottorikelkkasafarilla. En tietenkään itse ajanut moottorikelkkaa vaan istuin tyytyväisenä takana ja ihailin maisemia. En omista edes ajokorttia. Traktorikortti kyllä löytyy. Asun pääkaupunkiseudulla, joten siitä ei liiemmin ole hyötyä.

Ja kun pääkaupunkiseudusta puhutaan, voin kertoa että asun siellä vähiten uskottavimmassa kaupungissa. Ei sentään Tuusulassa, mutta lähellä. Kun  kerroin tinderviestissä eräälle miehelle missä asun, hän ei vastannut mitään takaisin, koskaan. Hän itse oli Jakomäestä. Viime kesänä eräillä festareilla juttelin miehen kanssa, joka alkoi vittuilemaan asuinpaikastani. Kysyin mistä itse olet ja selvisi että hän asuu Nurmijärvellä. Vanhempiensa kanssa.

Tinderistä vielä sen verran että olen varmasti surkein tinderinkäyttäjä. En uskaltanut koskaan tykätä, koska pelkäsin joutuvani treffeille. Ja joka kerta kun en tykännyt, vaikka olisin tykännyt, ajattelin pyyhkäiseväni unelmieni miehen pois elämästäni. Sitten ajattelin, etten ehkä ansaitse unelmien miestä kun en uskalla edes mennä treffeille. Kerran tykkäsin ja jouduin treffeille. Jäivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi. Poistin Tinderin.

Olen äiti.

Siitä en lähde vittuilemaan. Edes itselleni. Äitiys on pyhä asia.

Kuten jo kerroin en siis käy työmatkoilla ulkomailla. Tai ulkomailla oikeastaan muutenkaan. Viimeksi olen käynyt Tallinnassa ja Tukholmassa. Muistan matkasta parhaiten Ville viikingin leikkihuoneen ja pienen kahvilan Tukholman vanhasta kaupungista. Hetkeni maailmanmatkaajana.

Kysy ei ole siitä ettenkö olisi kiinnostunut eri kulttureista ja maista. Ei. Oikein etevästi luen muista kulttureista kirjoista tai katson dokumetteja. Matkustelu vaan on niin hirveän ennalta-arvaamatonta. Mitä vaan voi tapahtua. Pelkään löytäväni itseni Pariisin kartta kädessä Borneon sadematsästä tai viidakkoveitsen kanssa Berliinistä. Borneossa saattaisin kuolla käärmeen puremaan, nolosti Pariisin kartta kädessä ja kuka tietää mitä Berliinin poliisi on mieltä viidakkoveitsen hallussapidosta julkisella paikalla. Lisäksi olisi hirveän kiusallista yrittää selittää huonolla englannillani poliisille miksi pitelen viidakkoveistä. Kielimuuri olisi suurempi kuin Berliininmuuri aikoinaan.

Mitäs muuta.

Olen huono pitämään kodin siistinä. Enkä pese usein pyykkiä. Lapset sanoo monesti, että äiti nyt kyllä peset pyykkiä. Vastaan, joo joo.

Olen myös hirveän huono julkisten käyttäjä. Junalla matkustan kyllä. Ja oman kaupungin bussiliikenne on ok. Mutta Helsingin sisäinen liikenne hermostuttaa. Harjoittelen asiaa. 55 ja 56 on kokeiltu. Selvisin mihin pitikin. Tunsin itseni lähes maailmanmatkaajaksi. Tavoittelin jo viidakkoveistä laukustani, kunnes muistin että olen Helsingissä ja olisi ollut kauheaa joutua iltapäivälehtien lööppeihin, naisena joka heilui viidakkoveitsen kanssa ruuhkabussissa.

Minna

VAROITUS! Sisältää kliseitä

Tuskailin eilen (taas) saman asian kanssa, mikä nostaa päätään hyvin usein ajatuksissani. Ja se on huonommuuden tunne. Tein suuren virheen ja luin eilen muiden blogikirjoituksia. Huh. Onko tarvetta edes selittää tarkemmin. Juuri kun tuntui olevan homma edes jollain lailla kasassa, tein virheen ja aloin vertaamaan itseäni muihin. Auts.

Joku on kuitenkin aina pidemmällä asiassaan, tyylikkäämpi tai muuten vaan fiksumpi tai pahinta, tehnyt jo kaikki samat asiat, mitkä itse luulin keksineeni ihan itse.(Kuten varmaan tämänkin tekstin aihe) Kun asetelma kerran on tämänkaltainen eikö ole täysin epäreilua laittaa itseään sinne, muiden joukkoon, samalle viivalle. Eihän lapsiakaan verrata keskenään jos heillä on viisi vuotta ikäeroa. Miksi itse vertaisin itseäni ihmiseen joka on tehnyt jotain asiaa viisi vuotta kauemmin kuin minä. Se toinen on lähteänyt viivalta viisi vuotta sitten, silloin kun minä vielä harjoittelin sitomaan kengännauhoja. Saatoin olla samalla viivalla, mutta en edes ymmärtänyt, että viivalta olisi tarkoitus lähteä liikkeelle.

Nyt olen onnistuneesti jo saanut kengät jalkaan ja ymmärtänyt viivan tarkoituksen. Se pitäisi ylittää.

Samaan aikaan ohitseni pyyhältää supermaratoonari, merkkilenkkareissaan, latte kädessään ja läppäri täynnä viimesen päälle fiksuja ajatuksia. Hän ei enää edes huomaa viivaa jonka tottuneesti ylittää. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi. Istun takaisin alas ja jään vielä miettimään kummalla jalalla viiva olisi parempi ylittää. Sillä voi olla suuri merkitys. Lisäksi saan aikaa olla ylittämättä viivaa.

Supermaratoonarista en tosin tiedä sitä seikkaa että hänkin tuntee samaa tunnetta kuin minä. Hänkin epäröi. Viiva vain on eri.

Tänä aamuna, kun kahdeksan vuotias tyttäreni hääti minut lähtemään kotoa aiemmin, koska hän halusi hoitaa kouluun lähdön omatoimisesti, mietin luottamusta ja irtipäästöä. Sillä niitä tarvitaan silloin kun lapsi alkaa itsenäistymään. Olisin voinut höösätä ja varmistella ettei hän vaan myöhästy tai unohda jotain, mutta sen sijaan lähdin aikaisemmin, enkä soitellut perään. Luotin siihen että hän pärjää. Eikä pärjääminen suinkaan tarkoita sitä että kaikki sujuisi. Pärjäämiseen kuuluu myös se että saattaa myöhästyä tai unohtaa jumppakamat, mutta sitä se harjoitteleminen on. Jotta oppii pärjäämään, täytyy selvittää rajat.

Ja on paljon hyödyllisempää että lapsi itse selvitää ,myöhästyttyään ehkä kerran kaksi, itselleen sopivan kellonajan lähteä kouluun, kuin sokeasti noudattaisi minun antamiani neuvoja. Mistä minä tiedän kuinka kauan hän haluaa koulumatkaansa tehdä? voin antaa neuvon ja antaa sitten lapsen itse tutkia mikä hänelle on sopivaa. Yrityksen ja erehdyksen kautta löytyy usein paras vaihtoehto.

Oppisinkohan suhtautumaan itseenikin samalla luottamuksella ja päästämään irti lopputuloksesta?

Jos luottaisin itseeni uuden asian edessä, ei tarvitsisi huolehtia onnistumisesta, sillä se ei olisikaan niin suuressa roolissa. Uutta asiaa opeltellessa, menee väkisinkn joskus vähän pieleen, eikä se saisi estää harjoittelua. Olisin jo aikaa sitten riemusta kiljuen ylittänyt tuon viivan, jollen olisi niin kauhean huolissani lopputuloksesta tai siitä miltä toimintani näyttää ylitettyäni viivan.

Ja viiva on tietenkin vertauskuva blogini julkistamisesta. Kun kirjoitan tätä, kukaan ei ole vielä lukenut tekstejäni.

Mutta toivottavasti kohta lukee, sillä luulen että sisäisen kahdeksanvuotiaani innolla täräytän viivan yli tasajalka hypyllä ja heilutan itse itselleni banderollia jossa lukee Minä riitän.

Tässä kohden oli siis se varoittamani klisee. Vähän itseäkin puistatti mutta menköön. Sillä se on totta.

En muuten tiedä mitä tuo alussa olevan kuvan tonttu tuolla tekee tai kuinka se liittyy mihinkään, mutta olkoon se siinä  vaikka muistuttamassa meitä kaikkia siitä että on ok olla välillä vähän tonttu.

Rakkaudella Minna

Yin&Yang

Olen retriitin aikana miettinyt paljon maskuliinista energiaani ja oikeastaan sen puuttumista. Sitä kuinka oma voimani on ollut itseltäni hukassa. Elämäni on tuntunut olevan pysähdyksissä jo pidemmän aikaa ja on tuntunut etten saa asioita tehtyä tai aktiivinen puoleni on ollut lamaantunut.

Viime vuodet olen työstänyt omaa feminiinistä puoltani ja voimistanut naisellisuuttani. Sen koenkin olevan jo vahva, tai ainakin tunnen sen vahvasti. Se miten olen siihen pääsyt on tullut varmaankin lempeyden kautta. Naisellinen energia, se miten minä sen tunnen, on hyvin pehmeätä ja lempeätä, hyväksyvää, mutta samalla vahvaa.

Näin ei siis ole todellakaan ollut aina. Olen ollut todella epävarma ulkonäöstäni ja naisellisuudestani. Melkein näihin päiviin asti olen pitänyt itseäni tyttönä, en naisena. On ollut hetkiä, jolloin olen ajatellut olevani kaunis, mutta sitäkin olen hävennyt. Pelkäsin että vaikuttaisin itserakkaalta.

Tunnen edelleenkin oloni kiusaantuneeksi kameran edessä. En kykene vielä poseeraamaan jos kameran takana on joku muu kuin minä. Siksi siis peiliselfiet. Pahoittelut niistä. Totuttelen niiden kautta ylipäätään olemaan kuvissa ja julkaisemaan itsestäni kuvia. Aion jonain päivänä uskaltautua ihan oikeisiinkin kuviin, jotka joku muu on ottanut. Ehkei se olekaan niin kamalaa, toivon.

Mutta, siis kun feminiininen voima tarvitsee tuekseen lempeyttä, itsensä hyväksymistä ja arvostamista, vaatii maskuliininen voima tuekseen turvaa. On hyvin raskasta olla aktiivinen ja tehdä rohkeita tekoja jos perusturvallisuus on heikko. Rohkeus tarvitsee alustan mistä ponnistaa, tehdäkseen hypyn tuntemattomaan, pelottavaan ja jos turvallisuuden tunnetta jalkojen alla ei ole, jää hyppy vajaaksi. Näin sen itse tällä hetkellä näen. 

Rohkeus vaatii ponnistusvoimaa ja ponnistusvoima tarvitsee alleen tukevan alustan. Mistä kerätä rohkeutta jos on koko ajan peloissaan. Mistä löytää voima hypätä johonkin pelottavaan jos käsillä oleva hetkikin on turvaton. Mistä tuon perusturvallisuuden löytää, jos se on matkan vareella kadonnut tai ei ole edes koskaan päässyt rakentumaan? 

Valitettavasti en osaa antaa vedenpitävää vastausta. Mutta ehkä elämässä ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, vaan uskaltaa hypätä ja rikkoa vedenpinta. Rikkoa tuo ohut pintajännite ja sukeltaa.

Itse olen oppinut luottamaan elämään. Sama syy miksi olen olemassa, auttaa minua. Sama voima mikä on minut tänne tuonut, työntää minua eteenpäin ja luo uskoa siihen että minulla on tarkoitus olla täällä. Ehkä turva rakentuukin siitä että tarpeeksi monta kertaa hyppää ja antautuu. Ehkä ensin on tapahduttava antautuminen jotta voi syntyä luottamusta. On vain uskalletava hypätä, vaikkei tiedä mitä tuon hypyn jälkeen tapahtuu. Kun sitten sukeltaa pintaan ja vetää henkeä ja ymmärtää olevansa elossa, syntyy voimaa tehdä uusi hyppy.

Vertauskuvana ehkä ontuva, sillä itsehän en ole koskaan hypännyt veteen oikeasti. Inhoan sukeltamista. Käytän turvallisesti portaita tai tikkaita laiturilta. Kertoo ehkä minun luottamuksestani tai sitten siitä että pelkään vettä, enkä luota uimataitooni. Mutta te muut voitte tehdä hyppyjä ihan oikeastikin. Pommilla veteen. Syvään päätyyn. Lupaan hurrata vieressä.

Itselleni yin&Yang näyttäytyy selkeämmin nyt. Ymmärrän kuinka molemmat tarvitsevat toista. Feminiininen ja maskuliininen energia ei liity sukupuoleen. Olit sitten kumpi vaan sinussa on sisälläsi molemmat energiat.

Näen kuinka pehmeä ja vahva feminiininen energia, joka luovuuteenkin liittyy tarvitsee aktiivisen maskuliinisen voiman tuekseen jotta se minkä feminiinisellä enrgiallaan on luonut, pääsisi todellisuuteen. Tunnen itseni vahvaksi. Naisellinen energia on tehnyt minusta vahvan, mutta jotta saan tuon vahvuuden valjastettua kunnolla käyttööni tarvitaan maskuliinista aktiivista voimaa ja liikettä.

Tuota voimaa lähden nyt metsästämään ja toivon saavani sen lassottua ja kesytettyä käyttööni. Toivon etten matkan varrella sotkeudu itse omaan lassooni tai muutakaan kiusallista. Kerron sitten teille minkälainen metsästysonni minua seuraa ja saanko lassoon muutakin kuin kuviteltuja unelmia.

Rakkaudella Minna