Solmukohta - Ongelma vai avain onneen?

Kirjoitan nyt aiheesta joka on jokaiselle kirjoittajalle tuttu. Kirjoitan siitä kun ei tiedä mistä kirjoittaa. Jep. Olen siis pahasti jumissa. En todellakaan tiedä mitä haluaisin sanoa sillä kaikki mitä yritän, tuntuu väkinäiseltä ja teennäiseltä.

Tunne on kauhea. Sillä haluan kirjoittaa. Ja teknisesti osaan tietenkin kirjoittaa. Osaan muodostaa lauseita, mutta ongelma on, etten tiedä millä sanoilla täyttää nuo lauseet. Mikään ajatus ei tunnu tarpeeksi hyvältä muodostaakseen lauseen.

Jostain olen muistaakseni lukenut että jos on aihe josta ei jostain syystä kykene kirjoittamaaan, silloin siitä nimenomaan pitäisi kirjoittaa. Mutta koska tällä hetkellä tuntuu etten pysty kirjoittamaan mistään käännyn kokeneemman puoleen ja pysähdyn miettimään seuraavaa lausetta.

”Uskon että luovuus lähtee aina ristiriidasta.” Laila Hirvissaari

No, ristiriita ainakin löytyy. - Halu kirjoittaa mutta ei tiedä mistä. Hirvisaaren ajatuksella tästä pitäisi syntyä jotain luovaa. Luotan siis siihen ja jatkan.

En tiedä mistä suunnasta ongelmaa tai aihetta lähestyisin. Väkisin riuhtominen harvoin avaa solmua, vaan saa sen entistä tiukempaan. Mutta on selvää että solmun kanssa oleminen on haastavaa. Solmua on vaikea hyväksyä. Alkaa turhauttaa ja turhautuminen lisää kierroksia. Ja äkkiäkös sitä löytää itsensä riuhtomasta väkisin. Taas.

Mutta mitä haluan sanoa tällä tekstillä? Ehkä sen että on ok olla solmussa.

Lopulta ihminen kuuitenkin kaipaa solmuja, haasteita elämäänsä, ongelmia rarkottavakseen. Miksi muuten olisi sudokuja, murhamysteereitä tai pakohuoneita. Haasteet pitävät hereillä. Mutta jotta selviää haasteista ilman suurempaa stressiä tai draamaa kannattaa yrittää olla samaan aikaan oman elämänsä Poirot ja sisäiselle rauhalle omistautunut erakkomunkki.

Ehkä kyse on myös asenteesta. Suhtaudutko haasteisiin ongelmina vai mahdollisuuksina. Monet omat haasteeni voisin mielihyvin rytätä ja tunkea roskakoriin, mutta sitten on niitä joiden avulla pääsinkin johonkin mihin en olisi päässyt ilman tuota haastetta. Yritän ajatella mahdollisimman nopeasti haasteen kohdatessani että mitä hyvää tästä mahdollisesti voisi kehittyä. Aina silloin Poirot ja erakkomunkki myhäilevät vieressäni. Joskus kun en jaksa olla positiivinen, käännän heille selkäni ja murjotan.

Kirjoituskurssilla kirjoitusjumini näyttäytyi niin että lopulta pääädyin kirjoittamaan pelosta joka estää kirjoittamisen, sillä pelkoahan writers block on. Onnistuin kääntämään haasteen mahdollisuudeksi, ja vaikkei teksti olisikaan huippukamaa, ainakin selätin pelkoni ja onnistuin saamaan paperille sanoja.

Lähiaikoina olen kirjoittanut satuja (sen minkä olen kirjoitusjumiltani kyennyt). Välillä tuntuu että on helpompi sanoa asiansa vertauskuvan kautta. Jotkin asiat ovat niin suuria että sanat tuntuvat latistavan alkuperäisen tunteen. Mutta joskus tuon tunteen saa kesytettyä toiseen muotoon. Ehkä juuri siksi olen kirjoittanut satuja. Kun teksti on sadun muodossa, on helpompi häivyttää itsensä näkymättömäksi, oman tavallisen ihmishahmonsa, ja antaa jonkin vähän taianomaisemman päästä ääneen.

Tarvitsemme arkeemme mysteereitä ja taikaa.

Mutta paremman puutteessa riittää sudoku ja saunatonttu.

Rakkaudella Minna

Minna Liisa Peilimaassa

Liisan seikkailut Ihmemaassa & Peilimaassa kuuluvat ehdottomasta lempikirjoihini. Ehkä olin jo lapsena tietoinen siitä, että se mitä näemme silmillämme ei ole kaikki mitä on. Elämä ei ole niin järjestelmällistä ja järkevää, kuin haluaisimme itsellemme ja toisillemme uskotella. Ehkä on helpompaa ajatella, että tässä on kaikki. Minulle se ei riitä. Tiedän tai oikeastaan tunnen ympärilläni sen, mitä silmilläni en näe. Tiedän että todellisuus on suhteellista. Se voi olla oikein tai väärin päin riippuen siitä, mistä sitä katsoo. Oikeastaan on niin monta todellisuutta kuin on elollisia olentoja maailmassa. Jokainen meistä elää omassa kuplassaan, yrittäen sovittaa omaa kuplaansa muiden kanssa linjaan. Mutta pyöreää kuplaa on hyvin vaikea saada sopimaan yhteen muiden kuplien kanssa. Törmäilemme kuplinemme muihin ja mietimme, miksi on välillä niin ihmeellinen olo.

Toinen nimeni on oikeasti Liisa. Ehkä oikeassa elämässä olen Minna ja Peilimaassa olenkin Liisa. Mutta kuka sanoo, kumpi on oikeasti totta. Jospa Peilimaa onkin oikeampi, kuin se missä me elämme. Sanotaan että silmät ovat sielun peili. Toisaalta sanotaan, että toinen ihminen on vain itsen heijastuma. Näemme toisessa ihmisessä vain oman itsemme peilikuvan. Entä jos toisen ihmisen silmät ovatkin peili, josta pääsisi oikeaan ulottuvuuteen, omaan itseemme. Siihen itseen joka on. Ainoastaan on. Ei pyri olemaan jotain. Vain on.

Niin kauan, kun näemme toisessa jotain korjattavaa, jotain, jota emme hyväksy, niin kauan joudumme elämään peilin väärällä puolella. Koska jos emme hyväksy toisessa jotain, tarkoittaa se oikeasti sitä, että emme hyväksy itseämme. Siinä vaiheessa kun pystymme katsomaan toista ja rakastamaan ehdoitta, aukeaa meille peilin kautta pääsy oikeaan todellisuuteen, jossa näemme totuuden itsestämme. Sen todellisuuden, jossa voimme vain olla, pyrkimättä mihinkään tai miksikään.

Liisa Peilimaassa kirjassa Liisa kohtaa pelottavan hirviön, joka hänen täytyy voittaa. Tuo pelottava hirviö, joka peilin kautta meitä tuijottaa on vain omat pelkomme. Kun olemme käyneet taistoon omia pelkojamme vastaan, uskaltaneet tuijottaa, ymmärtäen että katsomme todellisuudessa itseämme, nähdessämme omat varjomme ja silti jatkaneet tuijottamista, niin kauan että pelot ovat kukistettu. Silloin peili menee rikki ja oikea todellisuus paljastuu.

Itse olen kuin Liisa, joka taistelee hirviön kanssa. Uskallan tuijottaa vaikken näekään aina sitä mitä haluaisin. Tiedän että taistelen loppuun asti. Olen nähnyt välähdyksiä, siitä mitä on tuon hirviön takana. Haluan sinne. Haluan sinne missä kykenen hyväksymään itseni ja muut sellaisina kuin olen ja he ovat.  Hirviöni on jo pienentynyt ja kuplani ohentunut. Tunnen, että kuplani on lähelle puhkeamista. Näen jo kirkkaammin. Kuplani seinämät ovat alkaneet päästää valoa sisään. Mitä enemmän valoa pääsee sisään, sitä pienemmäksi hirviöni muuttuu. Valossa varjoni ehkä tummentuvat hetkellisesti, mutta ainakin näen ne silloin selvemmin. Pimeäydessä ei ole muuta kuin pimeyttä. Valo paljastaa varjot, jotta niistä voisi päästää irti. Jotta voisi käydä taistoon. Tuijottaa silmiin itseään. Niin kauan kuin on valmis. Valmis astumaan Peilimaahan tai sieltä pois, mikä vain sinulle on oikea todellisuus. Oikea todellisuus on jokaiselle oma, mutta sittä olen varma että siellä ei ole itseinhoa, vihaa tai kostonhalua.

Kuvittele jos voisit hetken olla Liisa ja voisit kurkistaa peiliin. Mitä näet? Hirviön vai rakkauden? Kumman haluat nähdä? Voit nähdä kumman vain, se on sinun oma todellisuutesi.

Uskallatko kurkistaa peiliin?

Rakkaudella Minna