Satu Suuresta linnasta

Olipa kerran kaukana täältä, toisessa maassa, Suuri Linna. Linnan omisti kuningas kultaisessa valtaistuimessaan,  kuningatar omassa kultaisessa valtaistuimessaan, kuninkaan vierellä ja heidän prinsessansa kultaisessa kruunussaan. Linnan portit olivat kaikille avoinna ja linnassa asuikin monenmoista värikästä väkeä, köyhä kerjäläinen, äiti kymmenen lapsensa kanssa, kiireinen kauppias, munkki, joka vain istui, joukko kääpiöitä ja sirkuksesta karannut jonglööri, lisäksi linnan puutarhassa olevassa lammessa asui entinen merenneito, merihevosratsuineen ja yksi kultainen kala.

Suuri linna oli siis kaikille avoin. Kuningatar ja kuningas toivottivat tervetulleeksi kaikki, jotka linnaan halusivat tulla. Kuningaspari oli kuitenkin ihmeissään, sillä vaikka linna oli miltei täydellinen ja kuningaspari itsekin hyvin mukavia, ei linnassa viihtynyt monikaan kovin pitkään. Monet jotka tulivat, eivät purkaneet edes matkatavaroitaan, vaan lähtivät nukuttuaan lakanoissa ainoastaan yhden yön.

Kuningas ja kuningatar olivat pyytäneet apua ongelmaan monelta taholta, mutta kukaan ei ollut pystynyt auttamaan heitä. Kuningaspari tuli surulliseksi, sillä he kokivat linnan elämäntehtäväkseen ja olisivat halunneet antaa mahdollisimman monelle osan heidän onnestaan. He olisivat halunneet linnan olevan täynnä onnellisia ja tyytyväisiä asukkaita.

Eräänä päivänä Suureen linnaan saapui nuori mies. Nuori mies oli pitkällä matkallaan etsimässä omaa elämäntehtäväänsä ja halusi auttaa kuningasparia, jotka jo olivat löytäneet omansa. Mies alkoi kyselemään linnan asukkailta miksi he viihtyivat, toisin kuin suurin osa muista. Mikseivät he halunnet lähteä Suuresta linnasta?

Nuori mies istahti kuuntelemaan.

Prinsessa kertoi, saaneensa jo verenperintönä tyytyväisyyden ja kiitollisuuden linnaa kohtaan. Hän halusi olla osa vanhempiensa elämäntehtävää, niin kauan kuin löytäisi omansa. Entinen merenneito ei ollut koskaan viihtynyt meressä ja oli linnassa oppinut hyväksymään erilaisuutensa. Hän oli onnellinen lammenneitona ja koki linnan puutarhan kodikseen. Munkki kertoi miehelle olevansa onnellinen missä vaan. Rauha ja armo asuivat jo hänessä. Jonglööri oli kyllästynyt kiireeseen ja kiertämiseen. Hän oli halunnut asettua aloilleen. Jonglööri piti linnan pysyvyydestä, jykevistä kiviseinistä ja omenapuusta linnan puutarhassa. Äidiltä ei miehen edes tarvinnut kysyä syytä, sillä hänen kasvoistaan loisti suuri kiitollisuus. Nainen lapsineen oli elänyt raskasta aikaa ennen linnaan saapumista. Hän osasi arvostaa linnaa ja kuningasperhettä. Köyhä kerjäläinenkään ei enää edes muistanut olevansa köyhä. Hän ei ollut sen rikkaampi kuin ennenkään, mutta kuningasparin avosylinen vasttanotto ja vieraanvaraisuus oli saanut kerjäläisen sydämeen syttymään runsauden liekin ja hänen kasvoiltaan loisti onni. Kääpiöt kertoivat viihtyvänsä linnassa koska täällä heitä arvostettiin. Kolmesataa vuotta vanhat kasvot ja maan alla asuminen oli saanut hiedät näyttämään juroilta, todellisuudessa kääpiöt olivat kuitenkin hyväsydämisiä ja auttavoisia. Sen kuningaspari oli nähnyt heti, eikä juroa ulkonäköä. Kiireinen kauppias arvosti linnan rauhaa. Se rauhoitti kiireisen päivän jälkeen. Ennen kauppias oli tehnyt töitä aamusta myöhään yöhön, mutta muutettuaan linnaan ja huomattuaan kirsikkapuut linnan puutarhassa, hän oli ymmärtänyt ettei elämäänsä saisi elää niin ettei pysähtyisi näkemään kirsikankukkia.

Nuori mies oli ymmällään, eikä kyennyt ymmärtämään mikseivät muut vierailijat viihtyneet linnassa, kun kaikki muut tuntuivat onnellisislta.

Vierailijat eivät osanneet sanoa syytä. Sanoivat vain ettei Suuri linna ollut heitä varten.

Sitten eräänä päivänänä Linnan portista asteli keppiinsä nojaten vanha mies. Mies oli nähnyt paljon ja oli hyvin viisas. Siksi nuori mies kysyi tältä apua ongelmaan. Vanha mies arveli, että linnaan jäivät vain ne, ketkä tunsivat ansitsevansa linnan armon. Ketään ei voinut pakottaa, edes hyvään. Vasta kun oli valmis ottamaan vastaan hyvää, pystyi tuntemaan linnan kodikseen. Vanha mies sanoi että kuningaspari saattoi ainostaan olla valmiina vastaanottamaan vieraansa, kun saapuminen tuntui heistä oikealta ja hyvästelemään heidät, heidän niin halutessaan.

Lähtiessään linnasta vanha mies jätti kuningasparilla lahjan.

Lahja oli kaunis kultakoristeinen vieraskirja. Kun vieras lähtiessään kirjoittaisi kirjaan kiitoksensa käynnistään, syttyisi tämän sydämeen loistavan kaunis valo, joka aina myöhemmin muistuttaisi  Suuresta linnasta ja saisi  vieraan hymyilemään ja toivomaan uutta vierailua. Monet kirjaan kirjoittaneet palasivatkin linnaan ja viipyivat yhden yön sijasta kaksi ja jotkut viipyivät pidempäänkin .

Tämä ilahdutti kuningasparia suuresti ja sai heidätkin hymyilemään. Myös nuori mies ja prinsessakin hymyilivät. Ja vielä suuremmin he hymyilivät aina katsoessaan toisiaan silmiin. Pian linnassa juhlittiinkin prinsessan ja nuoren miehen häitä. Kaikki linnassa koskaan vierailleet kutsuttin juhliin. Myös vanha viisas mies sai kutsun, mutta tämä ei päässyt paikalle. Hän toimitti kuitenkin lahjan nuorelle parille.

Hänen lahjansa oli suuri kultainen avain ja kultakoristeinen vieraskirja. Viisas mies oli lahjoittanut prinsessalle ja miehelle linnan, oman Suuren linnan. Niinpä he onnellisina muuttivat linnaansa, avasivat portit vieraille, asettivat kultakoristeisen vieraskirjan esille tulijoiden kiitoksia varten ja toivottivat heidät hymyllään tervetulleeksi.

Vielä tänäkin päivänä heidän linnansa silkkilakanoissa, kirsikankukkien tuoksussa, nukkuu kulkijoita maailman joka kolkasta ja jokainen kulkija lähtee Suuresta linnasta sydämessään maailman kaunein valo.

Sen pituinen se.

Omalla pelivuorolla - kirjoittaminen&kritiikki

Olen pelilaudalla. Heittänyt noppaa. Oikeassa elämässä olen tehnyt peliliikkeen ja antanut tekstini, osan itsestäni arvioitavaksi. Noppa on ilmassa. Odotan jännityneenä. Olen päästänyt irti kontrollista, lopputulos on jonkun toisen hallinnassa. En voi muuta kuin odottaa nopan osuvan pelilautaan ja kierivän, kunnes tulos paljastuu.

Tuntuu kuin olisin itsekin ilmassa. Pyörisin hallitsemattomasti kohtalon armoilla. Iskeydynkö maahan kovaa ja korkealta vai pehmeästi pyörien? Ahdistaa. Ilmassa pyöriminen, odottaminen vaikeuttaa hengittämistä. Valta minuun on jollakin toisella.

Hetkinen. Pysäytetäänpä tilanne tähän. Jätetään noppa ja minut hetkeksi ilmaan roikkumaan.

Tarvitseeko palautustilanteessa olla ollenkaan kyse vallasta? Tarvitseeko kirjoittajan hattu kourassa, anteeksi pyydellen anoa vapautusta tai oikeutusta omalle kirjoittamiselleen? Valtaa tarvitaan, jotta voisi hallita muita, nostaa itsensä ylemmäksi. Valtaa tarvitaan voittamiseen.

Entä jos elämässä ei olisikaan kyse voittamisesta tai pärjäämisestä, vaan antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos emme arvottaisikaan toisiamme aseman perusteella, vaan ymmärtäisimme, että olemme kaikki samalla pelilaudalla, pelinappuloina yhtä arvokkaita, ainoastaan eri kohdassa pelilautaa.

Palautteen antaja on ehkä ehtinyt pelissään kerätä enemmän pelimerkkejä, kokemuksia, taitoja ja hänelle on varaa jaella niitä nyt eteenpäin muille, kohtaamilleen ihmisille. Emme taistele tai pelaa toisiamme vastaan, vaan toistemme kanssa, omaa henkilökohtaista peliämme. Jokainen meistä on omalla polullaan ja kohtaa juuri niitä haasteita, kokemuksia ja ihmisiä, joita kullakin hetkellä tarvitsee. Kun elämästä häviää voittamisen tarve, tulee tilalle vapaus. Vapaus taas mahdollistaa vilpittömyyden.

Vilpitön palaute on parasta, mitä kirjoittaja voi saada. Palautteen perimmäinen tehtävähän on auttaa kirjoittajaa kehittymään. Kun se tehdään vilpittömästi, on mukana auttamisen halu ja kannustus. Hyvä palaute nostaa esiin hyvää ja huonoa tai oikeammin toimivaa ja kehitystä kaipaavaa. Palaute antaa tarttumapintaa. Auttaa kokoamaan tekstiä kokemuksena.

Kirjoittamisen alussa kirjoittaja on usein hukassa kirjoittamisensa kanssa. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemuksia kirjoittamisesta ja siitä kuinka edetä ja kohdata teksti. Kokeneempi kirjoittaja pystyy näkemään ja kokemaan tekstin kokonaisuutena peremmin ja tällöin auttaa kirjoittajaa navigoimaan vierailla vesillä. Näin kirjoittaja rakentaa kokemuspohjaa, jonka avulla jatkossa suunnistaa itsenäisesti.

Palautetilannetta voisi ajatella risteyskohdaksi. Kohtaamme elämässä risteyksiä, joista valitsemme parhaaksi katsomamme suunnan. Palaute toimii tienvittana. Oma polku hahmottuu kokemus ja palaute kerrallaan. Myös palautteenantaja on omalla polullaan. Tarkoituksemme on kohdata ja harjoittaa antamista ja vastaanottamista.

Risteyskohdassa, ennen paluttetta meillä on edessämme kaksi tai useampi tie, joista valita. Tämä on suppea näkymä, minkä näemme todellisuutenamme. Palautteen antaja voi kuitenkin palautteellaan avata meille konkrettisestiin täysin uusia polkuja, joita emme olisi itse ikinä löytäneet. Polut olivat olemassa, mutta tarvitsimme apua löytääksemme ne.

Onnistunut palaute pitää liikkeessä. Työntää ehkä etsimään omaa voimaa, ratkaisuja kehitystä kaipaaviin kohtiin tai kannustaa jatkamaan jo sujuvaa asiaa.

Palataan takaisin pelitilanteeseen ja palautetaan minut ja noppa takaisin laudalle. Voin siis rauhassa heittää nopan ilmaan ja pysyä itse tukevasti pelilaudalla rauhallisena, tietäen, että mikä tahansa lopputulos onkin, se vie minua eteenpäin juuri minulle oikeaan suuntaan.

Kirjoitamme omaa sisäistä todellisuuttemma todemmaksi itsellemme ja samalla myös muille. Haluamme myös muiden saavan kokemuksen tuosta todellisuudesta. Teksti on vain tekstiä kunnes se luetaan, jolloin se muuttuu kokemukseksi. Hyvä palaute vahvistaa tekstiä. Vahva teksti synnyttää vahvan kokemuksen.    

Kukaan, joka on elossa, ei ole pelannut peliä loppuun. Voimme siis rauhassa kulkea omaaa polkuamme, kokea vahvasti ja harjoittaa kohdatessamme antamista ja vastaanottamista ja palautteillamme auttaa toisiamme etenemään ja ratkomaan omaa henkilökohtaista arvoitustamme, itseämme kirjoittajina tai ihmisinä ylipäätään.

Kiitos että olet mukana polullani ja todellisuudessani.

Rakkaudella Minna