Satu perhostytöstä

Olipa kerran tyttö, joka asui keskellä suurta vehreää metsää, yhdessä äitinsä, isänsä ja sisarustensa kanssa kauniissa pienessä mökissä, jossa oli valkoiset pitsiluukut ikkunoissa ja vino savupiippu. Viiniköynnös peitti taloa eteläseinustalla ja punaiset unikot heiluivat tuulessa pienellä niittyaukealla talon vieressä. Tytön sisaret juoksivat avojaloin niityllä ja nauroivat yhdessä tuulen kanssa, mutta tyttö ei halunnut yhtyä leikkiin. Hän istui pehmeäksi kuluneilla kivirappusilla ja katseli vänkyröitä varpaitaan ja murehti piikkisuoria hiuksiaan. Muiden sisarten hiukset hulmisivat kauniina ja kiharina tuulessa ja kimalsivat kilpaa auringon kanssa. Tytölle ei oltu suotu samaa kauneutta.

Tyttöä häiritsi iloinen nauru, joka niityltä kantautui ja hän lähti kulkemaan kohti metsän synkkää osaa. Sinne ei nauru ja aurinko päässyt ja tyttö sai olla rauhassa murheineen. Aikansa käveltyään tyttö saapui synkän kuusen luo. Kuusi raotti hitaasti alinta oksaansa ja alta paljastui musta kallion onkalo. Jokin veti tyttöä puoleensa tuossa mustassa synkkyydessä ja hän käveli sisään, eikä nähnyt kuinka kuusi sulki oksallaan aukon hänen perässään.

Pimeydestä kulki jokin tyttöä kohti ja tarttui häneen kuolemankylmillä käsillään. Tyttö jähmettyi kylmyyden tunkeutuessa hänen ihonsa läpi lähes sydämeen asti.

”Voi lapsi, miksi tulit tänne?” käheä ja kylmä ääni kysyi pimeydestä. ”Sinulla oli mahdollisuus muuhun.” Tyttö tunsi pelon kouraisun ja yritti pakoon. ”Ehei. Olet valintasi tehnyt. Enää et pääse pakoon. Nyt olet valintasi vanki.” ääni pimeydestä puhui ja tiukensi otettaan. ”Sinulle käy samoin kuin minulle aikanaan. Kohtalosi sulkee sinut omaan pieneen vankilaasi, niin ettet koskaan enää näe maailman kauneutta. Rangaistuksena siitä että suljit sydämesi ja kielsit itsesi, on kohtalosi sulkeutua kuoreen. Ja kuori jossa rangaistustasi kärsit sijoitetaan roikkumaan puuhun keskelle kauneinta metsää, jotta kuulet maailman kauneuden, pystymättä koskaan sitä enää näkemään.”

Ja niin tyttö muuttui pieneksi kuin heinäsirkka ja heräsi tiukasta kotelosta, joka roikkui puusta keskellä kauneinta metsää.

Vuodet vierivät ja tyttö eli pienessä vankilassaan. Vuodenajat vaihtuivat. Välillä kuorta peitti kimaltava pakkaslumi, välillä syysmyrsyt heiluttivat koteloa ja vain ihmeen kaupalla kotelo pysyi kiinni oksassa eikä pudonnut. Iltaisin puu heilutti hiljalleen oksaansa ja tyttö nukahti rauhallisesti uneen keinussaan. Aamuisin auringosta pääsi tunkeutumaan pieni valonsäde sisälle kuoreen pienestä aukosta, joka kuoressa oli, aivan tytön pään yläpuolella. Jollei valonsäde herättänyt tyttöä sen tekivät ampiaiset surinallaan, kun ne valmistautuivat ahkerina uuteen päivään.

Kerran oli pienen pieni kirva horjahtanut lehdeltään ja tipahtanut pienestä reijästä tytön syliin. Hetken tyttö oli kirvaa sylissään hellitellyt ja antanut rakkauden kasvaa sisällään, kunnes oli päästänyt kirvan palaamaan aukosta takaisin maailmaansa. Siitä lähtien oli tyttö kantanut rakkautta sisällään ja tuijottanut reijästä tulvivaa valoa.

Vuosien saatossa hyönteisiet olivat suojelleet kuorta ja kimalaiset olivat kantaneet tytölle kukkien mettä ja siitepölyä. Pienestä reijästä valui kuoreen kastepisaroita, joita puu lehdiltään tytölle valutti. Kastepisaroista, siitepölystä ja medestä tyttö pyöritteli kristallin kovia sädehtiviä helmiä ja yöllä keri hämähäkinverkkoa kuorensa sisään josta punoi itselleen mekkoa. Sädehtivistä helmista ja verkosta valmistui hiljalleen häikäisevän kaunis puku, joka loisti valoa saaden kuorenkin sädentimään.

Eräänä yönä kun tyttö taas keri hämähäkin verkkoa rullalle kuoreensa, hän tuli auttaneeksi vapauteen suuren kauniin sinihohtoisen perhosen, joka oli jäänyt vangiksi hämähäkin verkkoon. Tytön kiskoessa verkkoa perhonen pääsi lentämään vapauteen, mutta perhosen siivistä oli jäänyt verkkoon sinisenä hohtavaa pölyä. Tyttö ihasteli kauniina hohtavaa sinistä kerää, joka langasta muodostui, mutta nukahti uupuneena lankakerä sylissään.

Aamulla tytön herätessä hän ei ollut uskoa silmiään, sillä yön aikona hohtava lanka oli itsestään punoutunut kauniiksi sinisiksi siiviksi tytön selkään. Siivet olivat vahvat ja kauniit ja liikkuessaan alkoivat murtaa kuorta tytön ympäriltä. Seitsemän vuotta ja seitsemänkymmentäseitsemän päivää oli tyttö kuoressaan ollut vankina kunnes sinä päivänä kuori äkkiä siipien voimasta murtui ja päästi tytön vihdoin vapauteen.

Tyttö lähti lentoon ja näki kauniin kotimetsänsä, kotinsa ja vänkyrän savupiipun. Kukat kukkivat niitylla ja metsä loisti vehreänä. Hän näki myös itsensä kirkkaassa päivänvalossa ja ihasteli kauniita käsiään ja jalkojaan ja tuulessa liehuvia hiuksiaan. Tyttö hymyili sydämmellään, nauroi ääneen ja lensi yhä ylemmäs ja ylemmäs ja päätti lentää niin kauan kunnes olisi nähnyt kaiken kauneuden, mitä maailma päällään kantoi.

Välillä palatessaan kotimetsäänsä tyttö kuuli noidan huutavan epätoivoisena luolassaan. Silloin tyttö irrotti mekostaan yhden kristallinhohtoisen kastepisarahelmen ja vieritti sen luolan aukosta sisään. Sen loiste hiljensi noidan ja tyttö saattoi nauttia jopa synkästä metsästä ja lentää halutessaan minne vain maailmassa.

Sen pituinen se.

Rakkaudella Minna

Minna Liisa Peilimaassa

Liisan seikkailut Ihmemaassa & Peilimaassa kuuluvat ehdottomasta lempikirjoihini. Ehkä olin jo lapsena tietoinen siitä, että se mitä näemme silmillämme ei ole kaikki mitä on. Elämä ei ole niin järjestelmällistä ja järkevää, kuin haluaisimme itsellemme ja toisillemme uskotella. Ehkä on helpompaa ajatella, että tässä on kaikki. Minulle se ei riitä. Tiedän tai oikeastaan tunnen ympärilläni sen, mitä silmilläni en näe. Tiedän että todellisuus on suhteellista. Se voi olla oikein tai väärin päin riippuen siitä, mistä sitä katsoo. Oikeastaan on niin monta todellisuutta kuin on elollisia olentoja maailmassa. Jokainen meistä elää omassa kuplassaan, yrittäen sovittaa omaa kuplaansa muiden kanssa linjaan. Mutta pyöreää kuplaa on hyvin vaikea saada sopimaan yhteen muiden kuplien kanssa. Törmäilemme kuplinemme muihin ja mietimme, miksi on välillä niin ihmeellinen olo.

Toinen nimeni on oikeasti Liisa. Ehkä oikeassa elämässä olen Minna ja Peilimaassa olenkin Liisa. Mutta kuka sanoo, kumpi on oikeasti totta. Jospa Peilimaa onkin oikeampi, kuin se missä me elämme. Sanotaan että silmät ovat sielun peili. Toisaalta sanotaan, että toinen ihminen on vain itsen heijastuma. Näemme toisessa ihmisessä vain oman itsemme peilikuvan. Entä jos toisen ihmisen silmät ovatkin peili, josta pääsisi oikeaan ulottuvuuteen, omaan itseemme. Siihen itseen joka on. Ainoastaan on. Ei pyri olemaan jotain. Vain on.

Niin kauan, kun näemme toisessa jotain korjattavaa, jotain, jota emme hyväksy, niin kauan joudumme elämään peilin väärällä puolella. Koska jos emme hyväksy toisessa jotain, tarkoittaa se oikeasti sitä, että emme hyväksy itseämme. Siinä vaiheessa kun pystymme katsomaan toista ja rakastamaan ehdoitta, aukeaa meille peilin kautta pääsy oikeaan todellisuuteen, jossa näemme totuuden itsestämme. Sen todellisuuden, jossa voimme vain olla, pyrkimättä mihinkään tai miksikään.

Liisa Peilimaassa kirjassa Liisa kohtaa pelottavan hirviön, joka hänen täytyy voittaa. Tuo pelottava hirviö, joka peilin kautta meitä tuijottaa on vain omat pelkomme. Kun olemme käyneet taistoon omia pelkojamme vastaan, uskaltaneet tuijottaa, ymmärtäen että katsomme todellisuudessa itseämme, nähdessämme omat varjomme ja silti jatkaneet tuijottamista, niin kauan että pelot ovat kukistettu. Silloin peili menee rikki ja oikea todellisuus paljastuu.

Itse olen kuin Liisa, joka taistelee hirviön kanssa. Uskallan tuijottaa vaikken näekään aina sitä mitä haluaisin. Tiedän että taistelen loppuun asti. Olen nähnyt välähdyksiä, siitä mitä on tuon hirviön takana. Haluan sinne. Haluan sinne missä kykenen hyväksymään itseni ja muut sellaisina kuin olen ja he ovat.  Hirviöni on jo pienentynyt ja kuplani ohentunut. Tunnen, että kuplani on lähelle puhkeamista. Näen jo kirkkaammin. Kuplani seinämät ovat alkaneet päästää valoa sisään. Mitä enemmän valoa pääsee sisään, sitä pienemmäksi hirviöni muuttuu. Valossa varjoni ehkä tummentuvat hetkellisesti, mutta ainakin näen ne silloin selvemmin. Pimeäydessä ei ole muuta kuin pimeyttä. Valo paljastaa varjot, jotta niistä voisi päästää irti. Jotta voisi käydä taistoon. Tuijottaa silmiin itseään. Niin kauan kuin on valmis. Valmis astumaan Peilimaahan tai sieltä pois, mikä vain sinulle on oikea todellisuus. Oikea todellisuus on jokaiselle oma, mutta sittä olen varma että siellä ei ole itseinhoa, vihaa tai kostonhalua.

Kuvittele jos voisit hetken olla Liisa ja voisit kurkistaa peiliin. Mitä näet? Hirviön vai rakkauden? Kumman haluat nähdä? Voit nähdä kumman vain, se on sinun oma todellisuutesi.

Uskallatko kurkistaa peiliin?

Rakkaudella Minna