Minäkö epäjohdonmukainen?

Pakko myöntää että hiukan naurahdin huomatessani kuinka kaksi edellistä postaustani eroavat räikeästi keskenään. Mietin että voivatko ne olla edes saman ihmisen kirjoittamia ja jos ovat kumpi on kirjoitettu valheellisesti?

Molemmat ovat siis lähtöisin omasta kynästäni ja molemmat olen kirjoittanut täysin rehellisellä tunteella. Tervetuloa elämääni. Tälläistä tämä on. Ikinä ei tiedä mikä fiilis seuraavana päivänä on. Vähän kuin Suomen kesä. Hyvästä fiiliksestä on nautittava kuin se olis viimeinen koska ikinä ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Onko edes mahdollista elää elämäänsä johdonmukaisesti? Voisiko joku ilmoittautua ja kertoa kuinka se tehdään? Vai olisiko se kuitenkaan sitä mitä haluan. Ainakin elämä on yllätyksellistä, kun ei tiedä aamulla onko tänään itsensä kaveri vai pahin vihollinen. Pientä stressiä se tosin aiheuttaa, kun aina pitää olla varuillaan hyökkääkö itsensä kimppuun  kierosti takaa vai lyökö itseään suoraan naamaan.

Välillä on ihan kivaakin.

Sanoisin, että on tässä kuitenkin jonkinlainen johdonmukaisuus mukana. Pyrkimyshän on varmaankin se, että hyväksyisi itsensä ja saisi sitä kautta rauhan. Ja vaikka kuinka aihetta inhoankin, niin myös se, että voittaisi pelkojaan ja uskaltaisi elää. Voin kertoa, että hyvin mielellään skippaisin edellisen kokonaan ja vain uskaltaisin elää. En nimittäin ole niitä ihmisiä, jotka tykkäävät haastaa itseään ja ovat koko ajan innokkaasti epämukavuusaluellaan. Inhoan koko sanaa. Sen voisi poistaa suomenkielestä kokonaan ja lupaan, että en koskaan enää kirjoita sanaa täällä.

Itsensä hyväksyminen ja pelkojen kohtaaminen. Varmoja keinoja tuntea epämukavuutta ja epäjohdonmukaisuutta ja hallitsemattomia tunteita, että sikäli toimintani on melko johdonmukaista.

Usein saan myös itseni kiinni siitä, että haaveilen pääseväni jatkuvaan onnen tunteeseen. Että toimintani johtaisi minut seesteiseen onnen tunteeseen, mistä käsin olisi helppo hyväksyä itsensä ja muut ja elämä olisi helppoa ja ihanaa. No niin. Ei tule onnistumaan ihan tuolla tasolla, mutta periaatteessa uskon, että saavutettuaan tietyn rauhantunteen itsesnä kanssa on varmasti helppo kokea onnea, mutta eivät haasteet varmasti koskaan katoa elämästä. Eivätkä haasteet olisi haasteita, jos ne aiheuttaisivat ainostaan miellyttäviä tuntemuksia. Siis kaikista negatiivisista tunteista ei varmasti koskaan pääse eroon , mutta uskon vahvasti siihen että negatiivisuuteen jumittumisesta voi päästä eroon. Ja pelkästään se olisi mahtavaa. Kokea hetken suunnatonta vitutusta jostakin aiheesta ja sitten vain päättää tuntea toisin.

Oppisi siis hallitsemaan omia tunteistaan.

Koska mitä järkeä elämässä olisi jos ei tuntisi mitään? Tai jos tuntisi pelkkää onnea. Eikähän sekin, ilman toista ääripäätä, alkaisi puuduttaa. Mutta jos tuntisi kaikkia tunteita ja voisi itse päättää milloin on aika siirtyä seuraavaan, eikö se olisi parasta.

Alkuun pitäisi varmaan hyväksyä kaiki tunteet, jotta niitä voisi tuntea. Usein ahdistushan tulee juuri siitä että ei uskalla tai halua tuntea jotakin tunnetta. Jos olisi vapaa tuntemaan jotain, olisi vapaa tuntemaan myös jotain toista, eikä jäisi jumiin mihinkään tunteeseen.

Voisin itse ensimmäiseksi hymyssä suin hyväksyä oman epäjohdonmukaisuuteni ja hallitsemattomuuteni, ja tuntea ihan mitä vaan.

Rakkaudella (tai ihan millä vaan) Minna

Kaikki on (v*ttu) itsestä kiinni

Olisi todella mukava joskus syyttää muita omista ongelmista, mutta valitettavan hyvin jo ymmärrän sen tosiseikan että me itse luodaan oma elämämme ja ne ongelmat sen mukana. Olisi mukava joskus valita lounasseuraksensa joku helpompi tyyppi, mutta ei, oma perse tulee väkisinkin mukaan. Kuinka moni jättäisi itsensä välillä kotiin ja lähtisi pitämään hauskaa ilman itseään? Voin ilmoittautua siihen tapahtumaan. Kuinka ärsyttävää kuunnella aina sitä samaa nalkutusta oman päänsä sisällä, joka ei vaan lopeta, vaikka kuinka pyytäisi kauniisti, huutaisi kovaa, lahjoisi tai meditoisi. Ärsyttävästä kumppanista voi aina erota, mutta entä jos on itse se ärsyttävä? Mitäs sitten?

Kuinka mukavaa olisi syyttää Suomen valtiota, naapuria, lapsia tai sinkkuutta omasta epämiellyttävästä olostaan. Yritänkin välillä, mutta se ei auta kun se nalkuttaja kuiskii koko ajan totuuksia pään sisällä. Hajottavaa.

Olet oman elämäsi luoja.

No voi v*ttu, voisinko hoitaa asiat vähän paremmin. Nyt nimittäin mättää joka sektorilla. Työntekijät makaa lamaantuneena, koska toimarilla ei ole paletti kasassa. Nyt tarvitaan kipeästi kiusallinen tyky-päivä, jolloin kaikki yhdessä voidaan leikkiä seuraleikkejä ja olla onnellisia siitä, että kohta päästään taas tavalliseen arkeen.

Ja yt-neuvotteluista ei ole apua, koska potkuja ei voi antaa ja uusia tyyppejä on mahdoton palkkaa, koska tässä firmassa virat ovat elinikäisiä. Voisiko jonkinlainen vallankumous muuttaa asioita? Kuinka saa diktattoritoimitusjohtajan pois vallasta? Missä on luottamusmies? Kuinka saadaan rauha oman pään sisään, kun sama tyyppi on diktaattori, alistunut työläinen, vallankumoustaistelija ja luottamusmies?  Ja kaikki vetää omaan pussiin.

Voiko tämän firman tulevaisuus olla kovinkaan menestynyt?

Olen siis uskomattoman kyllästynyt omiin ajatuksiini, lähinnä niihin negatiivisiin. Ja oikeastaan, en jaksaisi kuunnella enää edes niitä positiivisiakaan.  Aina ei vaan jaksais kuunnella itseään. Haluaisin lomaa itsestäni. Onko liikaa pyydetty? Ihan tavallinen lomakin olisi jees, mutta sinnekin pitäisi lähteä itsensä kanssa. Ja voi sitä lomastressin määrää, mikä siitäkin syntyisi. EI kiitos. Lopputilikin houkuttelisi, mutta se on niin lopullinen että ei kuitenkaan. Ilmeisesti on siis jonkinlaista toivoa kuitenkin tähän firmaan. Tällä hetkellä tosin ärsytyskäyrä on virittynyt niin huippuunsa, että korvissa soi. Toivon helähdyksiä on vaikea kuulla kun omat ajatukset v*ituttaa niin paljon että meinaa henkeä ahdistaa.

Mites sulla? Onko parempi fiilis?

(Ei nyt niin rakkaudella) Minna

Olen tässä, tälläisenä ja se on ihan hyvä

Näytän tyyneltä, mutta sisälläni kiljun ilosta. Iloitsen koska pystyn tuntemaan totena yläpuolella olevan lauseen. Olen aivan vaiheessa elämässäni, mutta mitä sitten? Silti tunnen itseni hyväksi. Aina on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä, oppia uutta. Mutta tärkeä kysymys kuuluu. Miksi teet, mitä teet? Teetkö elämässä asioita oppimisen ja kokemusten takia, vai siksi että tulisit paremmaksi, vihdoin tarpeeksi hyväksi? Jos vastasit kyllä jälkinmäiseen, tulee tiestäsi pitkä. Oikeastaan loppumaton. Et pääse koskaan perille, ellet ymmärrä, että olet jo perillä. Olet varmasti lukenut samasta aiheesta aiemminkin ja toivon että luet tulevaisuudessa niin monta kertaa että oikeasti tunnet sen.

Sillä, olet jo tarpeeksi hyvä. 

Tämä tunne tietenkin horjahtelee elämäsi mukana. Tuskin tunnet mahtavaa oloa, jonkin suuren epäonnistumisen jälkeen, mutta jos olet jo pitkällä itsesi hyväksymisessä, pääset aina vain helpommin ylös epäonnistumisen kampattua sinut maahan. Ja opit nopeammin nauramaan mokallesi.

Kuinka usein olet nähnyt pienen, kävelemään opettelevan lapsen jäävän maahan makaamaan lamaatuneena horjahdettuaan? Ei lapsi lamaannu epäonnistumisesta, koska hän ei koe olevansa epäonnistunut. Me sen sijaan, koemme olevamme epäonnistujia jos epäonnistumme. Missä vaiheessa tälläinen järjestelmävirhe on päässyt syntymään?

Joku ehkä ajattelee, että eihän elämässä pärjää jollei ole tarvetta tulla paremmaksi. Niin, se on ehkä totta, mutta voisiko se perustua oppimisen iloon ja kokemusten hankkimiseen, puhtaasta elämäninnostuksesta? Miksi taustalla pitäisi olla ajatus että olemme jotenkin vajavaisia ja meidät täytyy korjata paremmiksi. Miksi emme voisi tuntea olevamme jo hyviä ja siitä ilosta käsin etenesimme kohti uusia asioita.

 Kenekään muun ei tarvitse sinua hyväksyä, mutta älä sinä taistele itsesi kanssa. Älä ilmanyrkkeile itseäsi vastaan, vaan tee jotain pysäyttävää. Hyväksy itsesi.

Ja hyväksymällä itsesi, hyväksyt kuin taikaiskusta myös muut ja tajuat että ihmisethän ovat oikeastaan aika kivoja. Etkä edes enää tarvitse kenenkään hyväksyntää. Ja koska et tarvitse hyväksyntää voit rauhassa kokeilla, epäonnistua, kaatuilla ja nauraa niiden kivojen ihmisten kanssa. Ja voin luvata että joku niistä kivoista vieläpä auttaa sinut ylös maasta takaisin jaloillesi.

Jos minä, todella suuri epäonnistumisen pelkääjä pystyn kirjoittamaan näin mahtipontisen tekstin aiheesta ja vielä uskoa siihen mitä olen kirjoittanut, niin silloin pystyt sinäkin, siis uskomaan siihen, että olet just hyvä noin.

Rakkaudella Minna

Onko sinulla loistava päivä? Ja mitä se edes tarkoittaa?

Loistava päivä ei mielestäni tarkoita sitä että kaikki menee putkeen ja hymyilyttää. (Mahtavaa tietenkin, jos näin on.) Eikä se ole lopputulos elämän loistavista puitteista. Se ei ole tulosta jostain, joka on itsen ulkopuolella, kuten ihana perhe, hyvä työpaikka, aurinkoinen päivä tai uudet kengät. Edellä mainitut ovat ihania asioita ja varmasti tuottavat iloa, mutta oleellista on pystyä tuntemaan loistavaa oloa ilman mitään näistä. Toki Suomen kaltaiseesa maassa tarvitaan kengät ja katto pään päälle, jotta selviää. Enkä pyrikään ajatuksissani askeettisuuteen vaan siihen että emme määrittelisi itseämme emmekä toisia sen perusteella, kuinka varakkaita olemme tai millaista työtä teemme. Loistava päivä ei siis ole olosuhteiden summa vaan mielentila, tunne, joka tulee sisältä päin, ilman sen suurempaa syytä, kuin olemassaolo.

Itse en todellakaan ole yltiöpositiivinen, kepeä ihminen, jolle edellä mainittu olisi helppoa. Ei, vaan suurimman osan elämääni olen taistellut päinvastaisten tunteiden kanssa. Ahdistus, pelko ja lamaannus ovat olleet tuttuja seuralaisia arjessani. Siksi olenkin tottunut ajattelemaan, sitten kun ajatuksia. Sitten kun minulla on parempi parisuhde, hyvä työ, hyvin käyttäytyvät lapset, sitten varmasti jaksan ja tunnen oloni loistavaksi. No. Kun, ei se mene niin.

Loistava päivä – niin varmaan. Tämä oli tunteeni vuosia. Pystyin kyllä näkemään hienot asiat elämässäni, mutta en tuntenut kunnolla iloa niistä. Vaikka kuinka yritin, en tuntenut oloani loistavaksi. Koin hetkellisiä onnen tunteita, kunnes taas sukelsin piinaavaan ahdistukseen. Jopa onnessani oli ahdistus mukana. Kun hymyilin ihmisille, tunsin kuinka ahdistus söi minua sisältä. Vuosien kovan henkisen työn ja uupumuksen jälkeen, voin jo paremmin. Pystyn jo hengittämään yhdessä ahdistuksen kanssa. Ja hengittäessäni päästän vähä vähältä irti. Ja tunnen onnea. Pelkästään onnea.

Loistava päivä  voisi olla oikeastaan mantra, jonka avulla saisi itsensä kammettua arjen mahdollisesta raskaudesta, edes hetkellisesti. Mantra, jonka avulla saavutat loistavan päivän. Kuitenkin aina löytyy sisältämme jotain loistavaa, johon ajatuksensa suunnata. Ja jos ei, niin lapio tai viidakkoveitsi käteen ja raivaamaan sitä kuormaa, joka on elämän varrella kasaantunut loistavan olon päälle. Siellä se jossain on kaiken alla. Toisilla selvitettävää on enemmän ja toisilla vähemmän. Ja jos viidakkoveitsi tylsyy tai lapio on solmussa ennen urakan loppua, voi vetää henkeä ja levätä, ennen kuin homma taas jatkuu. Ja mitä enemmän olo kevenee, sitä vahvemmin loistat.

Loistavaa päivää.

Rakkaudella Minna

Asiaa lempeydestä

En halua blogini toisessa postauksessa puhua niinkin jättimäisestä asiasta, kuin itsensä rakastamisesta, joten tyydyn miettimään lempeyttä, rakastamisen harrastelijaversiota. Lempeydellä on turvallista aloittaa, jos pelkkä rakkaus sanana saa kangistumaan kauhusta. En itsekään vielä pari vuotta sitten edes ymmärtänyt, kuinka voisi olla mahdollista rakastaa itseään, niin surkea yksilö mielestäni olin. Ensin olisi kitkettävä pois viat, heikkoudet, pelot ja muut epäviehättävät asiat, pois täydellisyyden tieltä. Sitten voisin harkita olenko rakastettava. No, enää en ajattele noin. En edelleenkään paukuttele henkseleitä ja huutele maailmalle, kuinka mahtava tyyppi olen. Ja jos joskus erehdyn kehumaan itseäni, saatan hetken päästä olla varma siitä, että muut ajattelevat, että olen itserakas mahtailija. Eli voisi sanoa, että edelleen on asian kanssa tehtävä työtä itsekin.

Itsensä rakastaminen ehdoitta on kuin vuoren kokoinen jäätelöannos. Näyttää houkuttelevalta, mutta tietää sen syömisen olevan täysi mahdottomuus. Lempeyttä sen sijaan voi annostella lusikallinen kerrallaan ja juuri sen verran kuin on sillä hetkellä valmis ottamaan vastaan.

Lempeys on energialtaan pehmeätä, sulautuvaa ja hyväksyvää. Ja hyväksyntä juuri on ensimmäinen askel rakkauteen. Jollet hyväksy itseäsi, et pysty myöskään rakastamaan. Kun oppii annostelemaan lempeyttä tasaiseen tahtiin itselleen, muodostuu hyväksyntä siinä samalla. Lempeys täyttää niitä koloja meissä, jotka ovat täynnä pahaa mieltä, väsymystä tai toivottomuutta. Ja nuo kolot taas ovat syntyneet siksi ettemme ole osanneet rakastaa itseämme tarpeeksi. Tai läheisemme eivät ole sitä osanneet tehdä.  

Puhun täysin omasta kokemuksestani käsin, mutta uskon että teitä on siellä monia, jotka ymmärtävät mistä puhun. Toivon että saisin teidät hehtkeksi miettimään, miltä lempeys tuntuu ja voisitko suoda sitä itsellesi. Missä asiassa voisit olla itseäsi kohtaan lempeämpi? Elämme niin suorituskeskeiseesä yhtieskunnassa että lempeys saattaa tuntua liian vähäpätöiseltä. Koska vauhdin pitää olla kova ja suoritusten samaa luokkaa voivat pehmeät keinot vaikuttaa pieneltä pipertämiseltä. Jos ajatellaan, että on jokin päämäärä, jonka haluaisi saavuttaa, saattaa järki ajatella, että paras keino saavuttaa se, on mennä kovaa ja tehokkaasti sitä kohden. Kuulostaa järkevältä, mutta on monia asioita, joita olisikin parempi tavoitella jonkun muun kuin järjen avulla. Kannattaako käyttää järjen antamia neuvoja asioissa joista se ei ymmärrä mitään? Kysyisitkö apua talon maalaukseen lääkäriltä, joka ei ole eläessään pitänyt maalisutia kädessään? 

Lempeys voi olla avainasemassa monessakin kohdassa elämää. Usein olemme tilanteessa joka vaatii jonkinlaista kehitystä tai eteenpäin menoa. Elämässä on jatkuvasti tilanteita, jossa olemme uuden äärellä. Pitäisi oppia uusia taitoja tai omaksua uudenlaisia tapoja tai käsitellä tunteita. Jos kuuntelemme vain järkeä, saatamme uuvuttaa itsemme ennen pitkää, sillä järki käskee porhaltaa eteenpäin tunteista välittämättä. Mutta jos otamme mukaan lempeyden itseämme ja muita kohtaan, jää itsensä piiskaaminen ja arvosteleminen ehkä vähemmälle ja opimme antamaan itsellemme enemmän tilaa. Miksi tarvitsemme tilaa? Luovuutta varten. Luovuus tarvitsee tilaa. Ja me tarvitsemme aikaa ja rauhaa kuullaksemme luovuuden antamia neuvoja. Usein luovuus käsitetään vain taiteisiin liittyväksi, mutta väitän että eläminen itsessään on luova prosessi. Tarvitsemme luovuutta koko ajan. Teemme jatkuvasti valintoja ja etsimme ratkaisuja asioihin. Järki antaa pari vaihtoehtoa. Valitse näistä. Tässä kohden kannattaisi ottaa mukaan luovuus, joka sanoo, entä jos...

Luovuus  antaa sen kolmannen vaihtoehdon, joka ei ole se kaikista ilmeisin eikä ehkä ensimmäisienä vaikuta järkevimmältä. Niin. Se ei ole järkevin vaan luovin vaihtoehto. Luovuudessa on mukana myös intuitio, joka on tieto joka tulee sisältämme. Se on se viisaus jonka tiedämme oikeaksi, tietämättä miksi. Jos siis  osaamme sitä kuunnella.

Tarvitsemme siis lempeyttä, joka antaa luvan pysähtyä. Pysähdys antaa hetken keskittyä itseen. Ja tuo hetki, jos olemme siinä lempeydellä saattaa antaa vastauksen tai ratkaisun tilanteeseen, josta tarvitsimme saada pienen paussin.

Lempeyttä kaikille.

Rakkaudella Minna

Olen keskeneräinen nyt ja tulen aina olemaankin

"Mikä sen kauniimpaa kuin olla mestarillinen ja ylpeästi keskeneräinen samaan aikaan."  Tero Hannula

En ole täydellinen tai valmis missään mielessä, en äitinä, naisena tai ihmisenä ylipäätään. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys, mutta helpottava oivallus onkin se, etten koskaan tule olemaankaan. Täydellisyyteen pyrkivälle edellinen oivallus on melko mullistava. Sen sijaan että vaatisin itseältäni täydellisiä suorituksia tai pahinta, jättäisin jotain tekemättä tai kokematta (näin on käynyt liian usein), siksi etten ehkä pystyisi täydellisyyteen, voinkin hengähtää ja hyväksyä sen että tulen aina olemaan keskeneräinen.

Joten, sen sijaan että jättäisin tämän(kin) tekstini julkaisematta, vain siksi että pelkään mitä muut ajattelvat tai pelkään etten yllä omiin vaatimuksiini, hengähdän ja hyväksyn että tälläinen olen nyt ja se on ihan jees. Silläkin uhalla että kuulostan keittiöpsykologilta, mistä luulen ansainneeni vähintäänkin tohtorin paperit, aion kirjoittaa rehellisesti itsestäni ja ajatuksistani. Ja uskallan väittää että jokaisen olisi hyvä varata aika omalta keittiöpsykologiltaan aika ajoin. Ei sitten tarvitsisi välttämättä tulevaisuudessa maksaa ihan oikealla terapeutille. Uskon että meidän jokaisen sisällä on viisautta, jota kuuntelemalla pystymme tekemään parempia valintoja, joiden avulla saavutamme henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja onnellisuutta. Valitettavan usein tuo sisäinen psykologi on kuitenkin hiljennetty ja hylätty nurkkaan. Pahimmillaan kun ihminen toimii rankasti itseään vastaan, on sisäinen mentori sidottu, hiljennetty suukapulalla ja ego tanssii voitontanssia tämän ympärillä. Sisäinen mentorisi yrittäisi ehkä kuiskia ”Onnellisuus on matka, ei päämäärä.” tyyppisiä ajatuksi. Samaan aikaan egon tekisi mieli mättää mentoria turpaan, tuollaisten latteiden kliseiden lausumisesta.

Itse olen jutellut esimerkiksi parisuhdeterapeutin, depressiohoitajan ja rosenterapautin kanssa ja lukenut lukemattoman määrän self help -kirjoja (toiset kerää koristetyynyjä, minä ilmeisesti elämäntaito-oppaita) ennen kuin ymmärsin alkaa kunnolla kuuntelemaan itseäni. Tai ennen kuin uskalsin alkaa toimia sisäisen viisauteni mukaan. Ei se vielä auta jos kuuntelee. Seuraava askel on sitten elää viisaasti, itseään kuunnellen. Mutta tässäkin asiassa, on huojentavaa ymmärtää olevansa keskeneräinen. Olen omassa kohdassa kehitystäni ja puhun siitä käsin. Ei minulla ole vastauksia kaikkeen ja joissain asioissa saatan olla väärässä, mutta se kuuluu elämään.

Jostain syystä pieni ääni on jo vuosia yrittänyt kannustaa minua tähän, julkisesti kirjoittamiseen, mutta tähän asti olen erilaisilla tekosyillä onnistunut torppaamaan kiinnostuksen ja innostuksen, joka minussa on syttynyt, kun olen ajattellut oman blogin perustamista. Liikaa olen aina pelännyt muiden reaktiota ja ehkä enemmänkin pelännyt sitä etten onnistuisikaan. Olen odotellut hetkeä jolloin olisin valmis. Kun nyt tajusin etten koskaan tule olemaan tarpeeksi valmis ei ollutkaan enää syitä siihen miksen voisi tätä alkaa tekemään. Ja koska aloitan Kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa ensi syksystä lähtien, koin, että nyt tämä on tehtävä.

Jos siis koet tekstini tökerönä ta muuta vastaavaa, voit ajatella että vasta harjoittelen. Mikä onkin täysin totta. Itseltäni lähti iso osa paineista pois tämän ajatuksen avulla. Jos jotain asiaa harjoittelee, saa epäonnistua. Ja aina voi olla ylpeästi keskeneräinen.

Rakkaudella Minna